Laura Mäntylä: Pelosta rohkeuteen – poteroista yhteistyöhön

Mäntylä-final

Minua on tiettyjen tekojeni takia kehuttu rohkeaksi ihmiseksi. En ole osannut ottaa sitä kehua vastaan, koska itse en ole kokenut olevani rohkea. Mielestäni rohkeutta on se, että uskaltaa tehdä jotain, vaikka pelottaakin. Nämä asiat, joista minua on kehuttu, eivät ole ensisijaisesti minua pelottaneet. Ne ovat tuntuneet siltä, että ne on vain pakko tehdä.

Mutta kuinka paljon pelko meitä ohjaakaan? Miten paljon se ohjaa myös kirkon päätöksentekijöitä? ’Herran pelko on viisauden alku’ (Ps. 111), sanoi jo psalmikirjoittajakin. Mikä sitten on oikeanlaista Herran pelkoa, kun onhan meille toisaalta annettu myös käsky: ’Menkää ja tehkää!’ (Matt. 28)

Kuulin, että viime kirkolliskokouksen ensimmäisen istunnon yhteydessä yksi uusi edustaja oli todennut toiselle, että hän on ajatellut tämän ensimmäisen kauden ajan lähinnä vain istua ja kuunnella. Mutta eikö niillä, jotka sinne päättämään valitaan, ole velvollisuus mennä ja tehdä, uskaltaa toimia, olla rohkeita ja käyttää sitä valtaa, joka heille on suotu? Valtaa seuraa vastuu, ei lamaannus.

Mikä olisi sitten rohkeaa minulle kirkolliskokoustyöskentelyssä? Ajattelen, että minulle rohkeaa olisi uskaltaa lähestyä yhteistyön hengessä niitä ihmisiä, joiden pelkään tuomitsevan oleellisen osan minuuttani: seksuaali- ja sukupuoli-identiteettini. Minua pelottaa se yhteistyö. Mutta vaikka minua pelottaa, niin minä sitoudun olemaan rohkea. Minä sitoudun siihen, että tähän samaan kirkkoon kuuluu myös se ’haiseva pikkuserkku’, josta Viinipuun teesi numero kaksi puhuu. Olisi helpompaa ja mukavampaa väistellä. Mutta ei, sitä ei tehnyt Jeesus eikä sitä kuulu tehdä meidänkään. Haiseva pikkuserkku on ihan yhtä arvokas suvun jäsen kuin se suosikkitätikin.

Unohtaa ei sovi sitäkään, että minä olen itse jollekin se haiseva pikkuserkku – varmaan jokainen meistä on. Ja juuri tällaisina meidät on kutsuttu yhdessä elämään kristittyinä, kokoontumaan saman pöydän ääreen ja siitä lähtemään ulos maailmaan, menemään ja tekemään. Jos minä pääsen kirkolliskokoukseen menemään ja tekemään, niin pidän huolta siitä, että sielläkin pidän kiinni uskostani siihen, että jokainen ihminen on arvokas ja pyhä, Jumalan kuva ja suuri ihme. Me kaikki haisevat pikkuserkut rakastamme Jumalaa ja rakastamme kirkkoa. Siitä rakkaudesta nouskoon se yhteistyön henki, joka on ainoa tie siihen, että voimme saavuttaa sen yhteyden, johon meidät syvimmiltään on kutsuttu: ’Että he kaikki yhtä olisivat, jotta maailma uskoisi.’ (Joh. 17)

Maailma ei usko, jos me riitelemme. Kirkon päätöksenteko jumittuu, jos me emme osaa tehdä yhteistyötä. Minä sitoudun olemaan rohkea. Sitoudun yhteistyöhön.

Laura Mäntylä
oppilaitospappi, seksuaalineuvoja

Mainokset