Ihmisen silmä on erittäin tehokas näkemään sellaisia asioita, joita se itse haluaa nähdä, varsinkin silloin kun kyse on virheistä. Tämä pätee valitettavan laajalti myös kirkon piirissä ja kirkon ympärillä käytäviin keskusteluihin: joku saattaa pahoittaa mielensä siitä, että piispa tai muu kirkon työntekijä ottaa kantaa johonkin keskusteluun – toinen taas harmistuu jos kantaa ei otetakaan.

Kirkollinen keskustelu on siinä määrin polarisoitunut, että pelkästään keskustelua seuraamalla olisi helppo saada mielikuva, ettei kirkko tee mitään oikein. Nämä diskurssit keskittyvät kuitenkin pääasiallisesti aiheisiin, joilla ei varsinaisesti ole mitään tekemistä kirkon ydinsanoman ja tärkeimpien kysymysten kanssa. Esimerkiksi avioliitto on viime aikoina herättänyt suuria tunteita sekä kirkkomme jäsenissä että sen työntekijöissä. Toisinaan mietityttää, miltä kirkkomme näyttäisi, jos sen päättäjät ja työntekijät suhtautuisivat kahteen sakramenttiimme yhtä intohimoisesti kuin avioliittoon.

Nykyisen keskustelukulttuurin ongelma on siinä, että se keskittyy liiaksi tuijottamaan toisen osapuolen ”virheitä”. Erimielisyyksiä kaivetaan väkisin esiin ja pidetään esillä, vaikka olisikin saavutettu yksimielisyys jo hyvän aikaa sitten. Ei ole ongelma löytää erimielisyyksiä mikäli niin halutaan. Tuolloin jää kuitenkin herkästi huomioimatta se, että kirkon piirissä tärkeimmistä asioista ollaan pääsääntöisesti yhtä mieltä. Kristus, kaste ja ehtoollinen eivät toivottavasti kovin perustavanlaatuisesti jaa mielipiteitä kirkon sisällä.

Kirkon ”virheiden korjaaminen” on kuin yhden suuren veistoksen veistämistä monen eri taiteilijan toimesta: muuttamalla jotain yksityiskohtaa, muutamme kokonaisuutta. Joku on varmasti kiintynyt juuri siihen yksityiskohtaan, jota muutetaan, eikä tämän takia halua nähdä kokonaisuudenkaan muuttuvan. Muutokset ovat kuitenkin aika ajoin välttämättömiä, mikäli kirkko haluaa elää tässä ajassa ja parhaalla mahdollisella tavalla palvella jäseniään.

Itse pidän kirkkomme yhtenä suurena vahvuutena sen moniäänisyyttä. Haluan, että kirkossamme on ihmisiä, jotka ajattelevat eri tavoin kuin minä. Ehtoollispöydässä viereeni polvistuva on aina kanssani yhdenvertainen riippumatta siitä ajatteleeko hän kanssani eri tavoin. En koe omistavani ”oikeaa tietoa” siitä, mikä kirkko on ja miten sen tulisi toimia. Minulla on mielipide ja voin esittää sen. Kuten tässä samaisessa blogissa viime viikolla todettiin, jollekin minä olen se haiseva pikkuserkku. Kansankirkkoon mahtuu monenlaisia kansalaisia ja tässä kansanomaisessa luonteessa on kirkkomme suurin vahvuus. Sitä moniäänisyyttä meidän tulee vaalia.

Rakentavan keskustelukulttuurin lähtökohtana voisi olla se, että yritämme nähdä kokonaisuuden emmekä tuijottaisi virheitä. Voisimme myös lakata tulkitsemasta huomiota herättäviä yksityiskohtia virheiksi.

Pyry Paananen
TM