Jessi Orpana: Ulkona pyryttää

Orpana-final
Pyryttää. On pyryttänyt jo monta päivää. Naapurustossa voi havaita erilaisia tapoja selviytyä lumisesta arjesta. Yksi laittaa pitkät saappaat rämpiäkseen syvässä hangessa. Toinen tekee kiroillen pakolliset lumityöt: pari metriä etuovelta autolle. Kolmas linnoittautuu kotioloihinsa odottamaan helpompia säitä.

Ja sitten on niitä, joilla on huoltoyhtiö. Mielikuva huolettomasta elämästä, jossa lumityöt on ulkoistettu isomman tai pienemmän firman hoitoon on kutkuttava. Siihen loppuisi ainakin jokavuotinen keskustelu lumitöiden jakamisesta asukkaiden kesken ja vuorojen arvonnassa lyhyemmän tikun vetäneiden marmatus. Ollapa asiakas, joka vain ostaisi arkea häiritsevät hanget hiiteen asiaan vihkiytyneeltä palveluntarjoajalta. Maksettua rahaa vastaan saisi samalla oikeuden valittaa palvelun hitaudesta, korkeasta hinnasta ja yleisestä laaduttomuudesta. Ulkoistaminen, ostopalvelut, selkeä asiakas-palveluntarjoaja roolijako – siinäkö vastaus?

Edelleen pyryttää. Alan kaivaa esille varsisaappaita, joiden tiedän piileskelevän kaapin nurkassa. Etenen umpihangessa pihan poikki hakemaan tarvittavia välineitä. Varaston oven avattuani vastassa odottaa väsymyksestä vääntynyt lumikola ja varreton lapio. Aamulenkiltä palaava naapuri kuulee huokailuni ja tulee tervehtimään. ”Jonkun pitäisi kyllä tehdä näitä lumitöitä.” ”Samaa mieltä, mutta ei ole nämä pelivälineet ihan parhaasta päästä,” vastaan jo hieman tilanteen mahdottomuudesta huvittuneena. Naapuri alkaa listata minulle viime vuonna tekemiään lumitöitä varmistaakseen, että olen tietoinen näistä uroteoista, joiden tulisi vapauttaa hänet nyt käsillä olevasta hommasta. Lopuksi naapuri kehottaa tekemään kolasta ja lapiosta ilmoituksen taloyhtiön hallitukselle, jotta joku hankkisi uudet. En voi kuin kummastella hänen puheessaan toistuvaa kummallista hahmoa ”joku” jonka tulisi hoitaa pihassamme sitä ja tätä.

”Jonkun pitäisi tehdä jotain.” Olen törmännyt samanlaiseen kielenkäyttöön ja ajatteluun monesti myös työelämässä ja kirkossa. Yksinkertaisistakin asioista saadaan tehtyä monimutkaisia prosessikaavioita ja mitä eriskummallisinta jargonia sisältäviä strategioita. Asioita alkaa tapahtua silloin, kun pidetään tinkimättä kiinni ytimestä, luovutaan passiivimuotojen käytöstä ja siirrytään tekemiseen. Tilanne, jossa minun olisi pitänyt ensin raportoida lumenluontivälineiden kunnosta taloyhtiön hallitukselle ja sitten jäädä odottamaan koneiston jähmeää reagointia, tuntui minusta kestämättömältä. Ja kevätkin ehtisi koittaa. Aloin miettiä vaihtoehtoista välineistöä. Mitä lumenluontiin oikeastaan tarvitaan? Jotain litteää.. ja laakeaa.. ja mielellään jämäkkää.. joku levy tai vastaava.. Aivoni raksuttivat siirtyessäni sisään penkomaan kaappejani.

Kuva blogiin

Keittiöstä käteeni tarttui paistinpannu. Litteä, laakea ja jämäkkä paistinpannu. Oivallista! Luodessani lunta tällä aivan toiseen tarkoitukseen valmistetulla välineellä, yksi pannullinen penkalle kerrallaan, mietin, että näin on hyvä. Ilman raskasta koneistoa, ilman virallista reklamaatiota, ilman ammattimaista huoltoyhtiötä –asian ytimessä, tarttumassa toimeen. Minulla oli koko ajan hallussani vastaus taloyhtiötä hiertävään tilanteeseen. Tämän oivaltaminen vain vaati resurssien tarkastelua ja käyttömahdollisuuksien arviointia uudella tavalla. Ja hieman hullunkurisuutta. Tätä samaa henkeä ja asennetta on Viinipuussa, joka havainnoi yhteisöä ja haluaa rakastaa kirkkoa niin, etteivät kompleksit systeemit ja jargon veisi kauas kirkon ytimestä laitamille lumisiin poteroihin.

Ja seuraavaksi päätetään porukalla toimivin tapa huoltaa kolat ja lapiot yhteiseen käyttöön, koska tulevaisuudessakin pyryttää.

Jessi Orpana
TM

Mainokset