Olen yllättynyt kapeudesta, jolla ”ihminen” määritellään kirkollisen keskustelun rivien väleissä. Ihmisen määritelmä venyi nihkeästi myös kirkolliskokouksen vaalipaneelissa Kallion seurakuntasalissa. Osin se johtui kysymysten rajauksesta, osin vastaajien kapeasta näkökulmasta vastata. Tyypilliselle keskustelijalle ihminen on samanlainen aikuinen kuin hän itsekin on. Epäilenpä, että näin saattaa käydä monessa seurakuntaneuvostossa, kirkkovaltuustossa ja kirkolliskokouksessakin.

Kallion keskustelussa mainittiin ne toiset, ne vähäosaiset diakonia-asiakkaat (KAUHISTUS! TUO SANA PITÄISI KIRKKOLAILLA KIELTÄÄ!), joista toki pitäisi huolehtia. Naimaikäiset homot ja heterot saivat paljon huomiota suhteutettuna paikallaolijoiden naimaikäisyyteen, mutta sen eteen monet ovatkin vuosien ajan laittaneet itsensä täysillä likoon. On kohtuullista, jos ja kun seksuaaliseen vähemmistöön kuuluvat voivat alkaa tuntea olonsa turvalliseksi kirkossa. Siinä suhteessa paneelissa oli jotain tuoretta ja toivoa herättävää.

Sen sijaan lapset, lapsuus ja maailma huusivat poissaolollaan. Kirkon verotusoikeudesta keskusteltaessa ei mietitty, pitävätkö ihmiset oikeudenmukaisena sitä, että Suomessa vain luterilainen ja ortodoksinen kirkko saavat kerätä jäsenmaksunsa verotuksen yhteydessä. En saanut nostaa vihreää lappua sen puolesta, että myös muut uskonnolliset yhteisöt voisivat tehdä näin. En kuullut huolta siitä, miten organisoimme yhteistyön muiden kirkkojen ja uskonnollisten yhteisöjen kanssa ollaksemme pakolaisten puolella. En kuullut pohdintaa siitä, kuinka Afrikan, Aasian ja Etelä-Amerikan kasvavien kirkkojen kristityt pääsisivät tekemään lähetystyötä Suomessa.

Minusta on ärsyttävää olla se, jonka täytyy pitää meteliä lasten puolesta. Epäilen nimittäin, etten pyhäkoulupappina ole uskottava tämän asian julistaja. Mutta minulla ei vaan nyt kerta kaikkiaan ole vaihtoehtoa. En ollut edes tajunnut, kuinka helposti ja täydellisesti lapset voidaan unohtaa, kun puhutaan kirkollisesta päätöksenteosta. On upeaa, että edellinen kirkolliskokous sai aikaa päätöksen lapsivaikutusten arvioinnista, mutta on kammottavaa, kuinka kuulee joidenkin ajattelevan tuon säädöksen olevan turha ja oikeita töitä hankaloittava ryppy, jota ei viitsitä sen lainvoimaisuudesta huolimatta toteuttaa.

Lapsivaikutustenarviointi pitää sisällään mahdollisuuden uudistaa päätöksentekokulttuuria. Lapsia kuulemalla opitaan kuulemaan myös muita, joiden äänestä kirkko voi alkaa soida niin kuin sen pitää. Kirkko, jolla on lapsen kasvot, on miljoonakertaa uskottavampi kuin virkamieskasvoinen kirkko. Kirkko, joka kykenee hakemaan päätöksilleen pohjaa väittelyn lisäksi kertomusten, yhteisen tekemisen ja taiteen keinoin, löytää helpommin uusia teitä mennä eteenpäin. Kirkon edustajat, jotka pystyvä myöntämään oman tarvitsevuutensa, pelokkuutensa ja erehtyväisyytensä, ovat uskottavampia kuin vuodesta toiseen samoja juupas – eipäs kysymyksiä jankkaava kirkko.

Viinipuu ei todella ole ainoa ryhmä, joka pystyy ottamaan puheeksi asiat, jotka muuten helposti unohtuvat. Mutta Viinipuussa koen saavani tukea sille, minkä puolesta huudan. Saan nopeasti rinnalleni kanssahuutajia ja voimaa. Saan rinnalleni seurakuntalaisia, jotka luottavat Kristukseen, messuun, joilla on taitoa ja kokemusta yhteisten asioiden hoitamisesta ja jotka uskovat voivansa elää samassa kirkossa ja maailmassa kaikkien kanssa riippumatta kansallisuudesta, iästä, koosta, kielestä, hengellisestä taustasta, varallisuudesta, sukupuolisesta suuntauksesta tai koulutuksesta. Viinipuu ei pidä kiinni sellaisesta, mikä kirkossa ei ole ikuista. Kirkon rakastajat ovat vapaita kulkemaan tulevaisuuteen.

Anita Ahtiainen
kouluttaja, päätoimittaja