Ensimmäinen päivä kirkolliskokouksessa: Valta ja vallaton rakkaus

Maailmassa on 2,4 miljardia kristittyä. Heistä valtaisan pieni joukko elelee Suomessa, ja osa noista suomalaisista kristityistä muodostaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon. Heistä 109 on viikon verran kokoontuneena Turkuun, päättämään rakkaan ja rosoisen kirkkomme asioista. Minä olen yksi heistä. Me olemme kirkolliskokous.

imageTämä tämmöinen kirkolliskokous perustettiin vuoden 1869 Schaumanin kirkkolaissa. Paljon on vettä virrannut Aurajoessa tuon jälkeen, ja taas tänä vuonna kirkolliskokous saapui koolle. Minut valittiin porukkaan Viinipuu-yhteisön joukosta, ja tuon porukan raapustelemien teesien valossa olen täällä ihmettelemässä ja tarkastelemassa sekä osaltani päättämässä siitä, mitä kirkko, Kirkko ja Kristuksen ruumis on.

Tänään, nelivuotisen kirkolliskokouskauteni alkaessa, en kuitenkaan ole ripaustakaan enempää ”kirkko”, kuin mitä olin viime jouluna tai kuukauden vanhana, kun minut kastettiin. Nyt vain olen saanut tällaisen vastuutehtävän, hetken heilun täällä, ja sitten tulee joku muu. Luterilainen sisarukseni Suomessa; tiesithän siis, että kun sanot ”kirkko sitä” tai ”kirkko tätä”, se kirkko olet sinä? Kirkko olet sinä, ihan senkin tiimoilta, mitä me täällä neljän vuoden aikana päätämme – vaikkapa avioliitosta, kirkon suhteesta valtioon tai toisiin Suomessa eleleviin uskontokuntiin ja kirkkoihin, ihmisoikeuksia koskevista säädöksistä, seurakuntarakenteesta, arkkipiispanvaalin vaalitavasta. Juuri niistä asioista, joista usein todetaan, että ”kirkko aina…” tai ”kirkko ei koskaan”. Sinä olet kirkko. Sinä päätit, ketkä täällä Turussa nyt huseeraavat. Rukoillen me nyt täällä yritämme rakentaa tuon luottamuksen varassa – ja etsimme viisautta ja kärsivällistä luovuutta.

Mitä ensimmäisenä kokouspäivänä sitten tapahtui? Rakkaan, fundeeraavan ja ”ei-istu-10-sekunnin-liveklippiin-ja-todella-hyvä-niin”-arkkipiispamme avajaispuheenvuoron jälkeen vietimme yhdessä messun. Turun tuomiokirkon jykevien seinien kaikuessa virsistä ja hiljetessä rukoukseen muistelin viime kertaa, kun olin koolla näin moninaisella luterilaisella porukalla. Silloin vietin messua Namibiassa, luterilaisten kanssa, jotka saapuivat esimerkiksi Japanista, Etelä-Afrikasta, Argentiinasta, Norjasta, Tansaniasta, Saksasta ja Suomesta. Ja tänään tunsin jotakin samaa: tässä me taas olemme. Kirjava kirkkomme. 32 pappia ja 64 maallikkoa, kuka Lapualta, kuka Mikkelistä, kuka Oulusta, kuka Espoosta. Ja se sama Namibiassakin kohdattu moneus läsnä tässäkin sakissa: luterilaisuutta voi elää todeksi, ymmärtää ja tulkita niin kovin monin tavoin. Meidän tehtävämme siinä moninaisuudessa on sitten etsiä jonkinlaista tietä yhteyteen ja aitoon vastuuseen.

joukkokokous

Vedettiin kesäisesti mustissamme.

Lahjat ovat monet,
Henki on yksi,
hän on Henki Herran.
Lahjat ovat monet,
Henki on yksi.
Hän yhdistää meidät.
(Näitä kursiivilla kirjoitettuja olemme porukalla tämän päivän aikana veisanneet.)

Jumalalle kiitos, saimme aloittaa messulla. Onhan se vahvaa, että demokraattisesti valittu päätöksentekoelin tulee ja pistää vieretysten polvilleen. Vastuulla raskautettu joukko tuo riipivän pienuutensa, sykkivän kiitoksensa, häkeltyvän, hölmistyneen ihmisen osan syvän suuruuden äärelle.

Synti kyllä ahdistaa,
minut tahtoo hukuttaa,
myrsky nousee syvyydestä.
Armon voima aina kestää.

turuntuomiokirkko

Alttari ja valo katsoi kohti.

Tästä me lähdemme liikkeelle, ja tästä kirkolliskokouksessa on kyse. Kyse on jumalakäsityksemme todeksi elämisestä ja kristillisestä antropologiasta. Kristillinen ihmiskuva on samanaikaisesti raadollinen ja radikaali: minä olen osa ongelmaa ja minä olen osa sen ratkaisua. Aina ja samanaikaisesti. Kipeä ja upea. Syntinen ja vanhurskas.

taksi

Opiston eteen kurvannut taksi. Jokainen nunna ja jokainen konna on simul iustus et peccator, samalla syntinen ja vanhurskas.

Tämä kaksitahoisuus kävikin ilmi kaikessa siinä, mitä tänään saimme aikaan. Täällä ei edetä hötkyilemällä, vaan verkkaisesti. Toistuvasti kiirehditään odottamaan. Tänään kiirehdimme odottamaan esimerkiksi varapuheenjohtajiston valintaa. Sen lisäksi päätimme siitä, kuinka monta jäsentä kussakin valiokunnassa on, ja ketkä toimivat kunkin hiippakunnan valitsijahenkilöinä. (Täältä voit seurata päätöksentekoa viikon edetessä, noin muutenkin.)

Illalla, muiden jatkaessa joko pururatavaliokuntaan, saunavaliokuntaan, lobbausvaliokuntaan tai pankkivaliokuntaan, jäivät nuo valitsijahenkilöt tekemään päätöksiään siitä, ketkä meistä istuvat nämä neljä vuotta missäkin valiokunnassa. (Näitä kuvioita oli toki jo etukäteen hiippakunnittain sorvattu). Valiokuntasuhmurointien ja päätöksenteon tulos paljastettakoon myöhemmin.

aurajoki

Ensikertalaiset Toiviainen (Helsinki) ja Paalanne (Oulu) suuntaavat kohti lobbaus- ja illanviettovaliokuntaa. Matkalla pohdimme pastoraalisesti kohtamamme veden olemusta. ”Oisko tää nyt se Aurajoki?”

 

varpaat

Turku raapi rakoille välittömästi. Edustaja antaa kaikkensa, kävelee keskustaan ja verkostoituu verille asti.

Kaikkea tuota “kuka istuu minkäkin pallin päällä ja kuka pääsee päättämään mistäkin” -kulttuuria täällä, kuten kaikissa ihmisyhteisöissä, ympäröi jännite vallan ja rakkauden välillä. Mitä enemmän me uskallamme luopua vallanhalusta, ja mitä syvemmin rohkenemme aitoon, raadolliseen ja raapivaan rakkauteen sekä armolahjojen etsimiseen toisistamme, sitä voimakkaamman, toimivamman ja luovemman kuvion saamme sorvattua kasaan. Sitä paremmin voimme henkisesti ja hengellisesti, ja sitä suurempi tila Jumalalle muodostuu toimia.

Jos meitä aina ensisijaisesti kiinnostaa se, miten rakkaus voisi olla totta ja voittaa, ei se, onko minulla varmasti eniten valtaa, tulos on yleensä jokseenkin totuudellinen. Rujo. Aito. Pelottava. Toimiva. Se vie tuuliselle paikalle, oman alastomuuden äärelle. Uskon, että sieltä löytyy voima kirkon rakastamiseen: voimattomuuden kohtaamisesta ja rakastamalla etenemisestä. Radikaalisti rakastavan Jumalan kuunteleminen estää sokaistumasta, kulkemasta korskealle tielle.

Hän kristikunnan pyhittää,
sen uuteen toivoon synnyttää
ja eksymästä estää.

Ensimmäisenä kirkolliskokouspäivänä kuultiin puheenvuoroja pätevyyden osoittamisesta. Tämä siksi, että valittiin ihmisiä tärkeille paikoille. Minä olisin halunnut kaikilta ehdolle esitetyiltä kysyä myös ja erityisesti seuraavaa: “Miksi sinä olisit tähän tehtävään huono? Mikä sinussa on ihan kesken?” Pätevyys on hurjan tulkinnanvarainen asia. Kokemusasiantuntijuus, jota rakas piispani usein nostaa esille, on äärimmäisen arvokasta, ja sen tiimoilta ketään ei voi muodollisella pätevyydellä korvata. Tämän vuoksi kirkolliskokouksen valkoisuus, miehisyys, korkea keski-ikä, vahvat abiliteetit ja muutama muu homogeeninen seikka rikkoo edustuksellisuutta voimakkaasti.

Kirkollinen päätöksenteko ei voi eikä saa olla ihan samanlaista kuin kunnanvaltuustohommat, oppilaskunnan puheenjohtajisto tai HOK-Elannon vaalit. Tässä Kristuksen porukassa pitää saada päästä päättämään asioista, vaikka on sosiaalisesti vaivaantuvaa sorttia, vähemmän CV-orientoitunut, urakehitykseltään seikkaileva tai vajavainen tai papereiden kanssa ADHD-henkinen sählääjä. Onneksi meissä kirkolliskokouksen väessä on joukossa tuollaistakin sakkia. Tämä ei voi olla kermaa ja eliittiä, tämän on oltava porukka heitä, jotka ovat ihan kesken ja haluvat rakastaa niin, että sattuu. Ja rakkaudella en viittaa mihinkään imelään enkä miellyttävään, vaan sellaiseen, joka huutaa syntyessään ja huutaa kuollessaan ja välissä hengittelee. Tai kuten Viinipuu-yhteisömme profeetta Mika Ijäs on sanaillut Kristuksen rauhasta: “Se on se kaikkea kilpailua, paremmuutta ja p*skantärkeyttä sohaiseva rauha, joka sohaistessaan ei ihmeemmin terapoi vaan paljastaa.”

jalkojenpesu

Kuva opiston vessasta. Älä pese omia. Pese toisten.

Jotta tämä vallan ja rakkauden suhde säilyisi mielessäni, otin matkalukemistooni mukaan muutamia kirjoja, jotka haastavat minua. Siis sellaisia, jotka eivät ihan ole mieleeni, mutta sanovat jotakin oleellista. Yksi niistä on Tony Campolon, evankelikaalishenkisen pastorin ja aktivistin kepeähkön voimakas, sävellajiltaan pohjoisamerikkalainen teos Choose Love Not Power: How to Right the World’s Wrongs from a Place of Weakness. Hän kirjoittelee tällaisia:

“The God who set aside power in order to live out love — fully expressing that love on Calvary’s tree — is at the core of the Christian message to the world. Yet in the centuries since Christ’s refusal to yield to Satan’s temptation to establish his kingdom through economic, political, and religious power, the Church has struggled to make the same refusal. — All too frequently, Christian activists at both ends of the political spectrum see power as the primary instrument for saving the world. ‘If we just had the power,’ they say, ‘we could set everything right.’ I want to say to them, ‘I wonder why Jesus didn’t think of that?’

The world’s most pressing problems — the degradation of God’s creation, economic instability, systemic inequality, perpetual war—demand solutions. Shouldn’t the urgency of these issues compel us to grab every tool at our disposal…even power? Or should we reject political, economic and religious might in favor of the ‘weakness’ of love? Anyone who is passionate about setting right the world’s many injustices must wrestle with these questions. — Jesus chose a harder way. He chose the way of the cross. He would save the world not through power, but through sacrificial love. We have to remember to be the Church that has struggled for centuries to follow the Savior’s example. Are you ready to choose the harder way?”

Eli: All you need is love. Se, miksi se on kuulostaa niin häpeälliseltä, johtuu siitä, että se on niin totta. Se riisuu kaiken ironian ja kysyy: kannatko vastuusi?

Minä vastaan, että joo. Aion ainakin tehdä parhaani.

The Beatles: All You Need Is Love.

Ja sitten pitää tietenkin kuunnella Haddawayta, joka kysyy: What Is Love?

Sitä täällä on 109 tyyppiä neljän vuoden ajan miettimässä.

Marjaana

Viinipuun kirkolliskokousedustaja

Advertisements