Toinen päivä kirkolliskokouksessa: Sinä olet kirkko

äänestys

Äänestyspainike, jolla myös pyydetään puheenvuorot, jos Pyhä Henki jotakin tolkullista (tai vähemmän tolkullista) sanottavaa antaa.

silence

Yritän myös muistaa tämän viisauden, jonka olen valinnut kirkolliskokouskäytökseni ohjenuoraksi.


Tänään olemme perehtyneet kirkkohallituksen
vuosikertomukseen sekä kirkon taloustilanteeseen. Täällä puhutaan isoista asioista ja isoista rahoista. Kun kirkkohallituksen kansliapäällikkö kertoo, kuinka valtavasti meillä on rahaa, soi minussa kysymys, onko se hyvä vai huono asia, mitä se meille tekee ja mitä me osaamme sillä tehdä. Se on nimittäin valtaisan ohjaava asia, se vangitsee toimijuuttamme ja toisaalta sillä maksetaan eläkkeet ja mahdollistetaan se, ettei kuolla nälkään. Raha. Jeesus puhui rahasta paljon, ja jotakin viisasta siitä ovat lausuneet myös kirkolliskokousedustajakollegat.

Minua alkoi vuosikertomuksessa kovasti mietityttää ekklesiologinen metataso. Siis se, mistä kirkkohallitus vuosikertomuksessaan oikeastaan puhuu, kun se puhuu “kirkosta”. Mikä ja kuka on kirkko?

Tämä pohdinta penkissä johti ensimmäiseen puheenvuorooni:

“Rakkaat sisarukset Kristuksessa,

Minä olin yhtä paljon kirkko silloin, kun minut kuukauden ikäisenä kastettiin, kuin olen nyt. Viimeisen henkosensa vetänyt, perille päässyt seurakuntalaiseni on kirkko yhtä lailla kuin aktiivisesti touhuava ja toimiva liikkuva seurakuntalainen. Kirkko on kaikkien pyhien ja enkeleiden kanssa ylistävä, alttarille polvilleen valahtava kokonaisuus, joka elää tuolla ja täällä, kaikkialla.

Kansliapäällikkö esitteli tehokkaasti ja selkeästi – lämmin kiitos siitä! – kirkkohallituksen arvokasta ja suuritöistä toimintaa, eli tuon kirkon tukirakennetta. Kirkkohan on Kristuksen ruumis, jolla ei ole mitään hätää koskaan, se on ikuinen. Kirkkohallitus puolestaan on valmisteleva ja toimeenpaneva, seurakuntaelämää ja kristittynä elämistä mahdollistava elin, väline, tukirakenne.

Välillä vuosikertomuksen ilmaisutavasta on kuitenkin vaikea tavoittaa, mitä kirkkohallituksessa ymmärretään “kirkolla”. Tuo itseymmärrys ei ole vain retorinen haaste, vaan valuu ruohonjuurelle ja vaikuttaa seurakuntaelämään konkreettisesti. Kielenkäyttömme luo todellisuutta ja toimintaa. Vuosikertomuskuvauksessa “me” tuntui välillä viittaavan kirkkohallitukseen, mutta toisinaan kokonaisuuteen nimeltä “kirkko”. Kirkkohallitushan ei ole kirkko. Kirkolliskokouskaan ei ole kirkko. Kirkko ei ole myöskään seurakuntien tiloissa tapahtuvaa toimintaa ja tekemistä, harrastamista, vaan se on identiteetti, se on olemista. Se on neljän miljoonan ihmisen yhteisö. Kirkko ei ole tietty institutio ja organisatorinen keskus, vaan kirkolla on instituutioita ja organisaatiota.

Kirkkohallituksen ilmaisussa kirkkokäsitys on kuitenkin hyvin instituutiolähtöinen, henkilöstölähtöinen, organisaatiolähtöinen. Kun kirkkohallitus sujahtaa kirkon synonyymiksi – mitä tapahtuu vuosikertomuksen kirkkokäsityksessä sekä sen esittelyssä – seuraa kaksi toistensa kanssa ristiriitaista puhetapaa, jotka vaikuttavat suoraan myös talouspäätöksiin.

Puhutaan:

a) jäsenyyden vahvistamisesta – jolla toivottavasti tarkoitetaan monimuotoisen kristillisen identiteetin tukemisesta

mutta silti samalla

b) käytetään käsitteitä, kuten “asiakaspalvelun parantaminen”.

Minä olen pappi, kristitty ja seurakuntalainen. Minulla ei ole kirkossa koskaan ollut eikä tule ikinä olemaan yhtäkään asiakasta. On vain tämä sotkuinen suku, Jumalan hullut. Minä tarvitsen sinua. Minusta onkin äärimmäisen tärkeää, että kun puhumme täällä salissa kirkosta, mietimme rehellisesti, haluammeko olla palveluntarjoaja vaiko yhteisö ja organismi. Se säteilee täysin ja suoraan seurakuntaelämään, ainakin Helsingin seurakuntayhtymässä, jonka seurakunnissa asun ja työskentelen.

Annan kaksi esimerkkiä (monien joukosta), joiden kautta tämä kirkkokäsityksen kapeus käy vuosikertomuksessa esille:

  1. Kertomuksessa puhutaan kirkon missiosta, eli siitä, että meidät on lähetetty maailmaan, sekä kirkosta globaalina perheenä. Se kuitenkin sanallistetaan niin, että kirkolla on “yhteistyötahoja” tai “tärkeimpiä yhteistyökumppaneita”, kun viitataan lähetykseen ja kansainväliseen vastuuseen. Lähetysseura ja KUA ovat tärkeitä toimijoita, mutta eivät ne ole kirkon yhteistyökumppaneita. Kirkkohallituksen yhteistyökumppaneita, juu, mutta eivät kirkon. Ne ovat kirkko. Osa kirkkoa: 2,4 miljardin kristityn yhteisöä maailmassa. Tähän edustaja Steffansson toikin jo syvällisiä näkökulmia.
  2. Asiakirjan alussa painotetaan paljon ”pakolaiskriisiä”. Kuvaus kuulostaa kuitenkin enemmän Suomen kansallisvaltion näkökulmalta kuin globaalin kirkon näkökulmalta. Se ei tavoita sitä kriisiä, joka on menossa nyt, myös raukoilla rajoillamme, kun juttelemme tässä. Meillä on kriisi. Tosin se ei ole Suomessa. Kristuksen ruumis huutaa kipua maailmassa. Se on kirkko.

Ehdotankin, että jatkossa kirkkohallituksen vuosikertomus sisältäisi avoimen määritelmän siitä, mikä on ’kirkko’, ja mikä on ’kirkkohallitus’, ja tuota itseymmärrystä seurattaisiin läpi asiakirjan ja erityisesti toiminnan. Silloin asiakirjassa ilmenevät tavoitteet, kuten kohtaaminen ja rakkaus, pääsisivät parhaiten valloilleen ja toteutumaan.

Kirkko elää ja hengittää lujaa, ihmisyys huutaa syntyessään ja kuollessaan, ja kirkko sykkii ihmisissä, heidän arjessaan ja kontakteissaan. Kirkkohallituksen tehtävä on tukea tuota kirkkoa.”

Pyhä Henki antoi sitten vielä tällaisen täräytyksen loppuun. Tätä en ollut meinannut sanoa, mutta jotakin tällaista (tosin ennalta täysin muotoilematonta, varmasti takeltelevampaa kuin tässä) tuli ulos:

“Tutkin opinnoissani etnisyyttä ja tarkastelen erityisesti valkoisuutta. Vuosikertomuksen kuvasto tarjosi siihen paljon aineistoa. Ei-valkoisia, omilla kasvoillaan aktiivisina toimijoina näkyviä ihmisiä kuvastossa oli yksi: musta pieni lapsi hökkelimökissä. Toivon, että muistamme myös kuvaston käytössä ihmisyyden kirjon ja koko kirkon, emmekä käytä stereotyyppistä ja harhaanjohtavaa aineistoa.”

Tarkennuksia, joita en puheenvuorooni lisännyt, mutta joita tuumin pienessä päässäni:

Mikä on ”yhteiskunta”?

Vuosikertomuksessa puhutaan kirkon yhteiskuntasuhteista. Teologi-valtiotieteilijälle, joka on myös kristitty ja kansalaisyhteiskunnan toimija, tuo sanapari on äärimmäisen herkullinen ja kiinnostava. Koska kirkko käsitetään ja määritellään kertomuksessa instituutiolähtöisesti, myös yhteiskuntasuhteita kuvataan organisaationäkökulmasta, ja ne näyttäytyvät hallitus-, eduskunta- ja mediayhteydenpitona. Kirkon identiteetti ei asiakirjassa rakennu lainkaan vastakulttuurisesti tai osana ruohonjuurelta nousevaa, kansanliikkeissä ja niiden vierellä elävää, dynaamista organismia. Yhteiskunnallisina toimijoina nähdään ensisijaisesti instituutiot ja muodolliset vallankäyttäjät. Mikä on ihminen? Kuka hän on? Miten kirkko elää yhteiskunnassa ja kristitty yhteiskuntana? Ei se ainakaan sillä ole kuitattu, että ministeri tulee kirkolliskokoukseen kylään ja siteeraa – toki voimalla ja kauniisti Paavalia. Kyllä siihen enemmän tarvitaan. (Täältä muuten lisää Paavalia arkkipiispalta, viime kirkolliskokouksen alta, jos edellisen linkin matsku ei kolahtanut.)

Mikä on ”kansainvälisesti toimiva kirkko”?

Seurakuntien rooli osana globaalia kirkkoa ei identiteettitasolla saa kirkkohallituksen toiminnasta – ainakaan tuon vuosikertomuksen perusteella – syvällistä tukea. Se ei käy ilmi myöskään strategiasta. Ikäänkuin missio ei olisi meidän, Kristuksen kirkon, vaan se olisi joidenkin ”yhteistyökumppaneiden”, organisaatioiden, ammattilaisten, joille kristillisyyttä voi ulkoistaa. Mutta kun missiota ei voi ulkoistaa. Eikä armoa. Eikä rakkautta. Eikä uskoa. Sitä voi vain elää tai olla elämättä. Meidän kirkkomme – tänäänkin – elää mukana ja toimii rauhanprosesseissa Syyrian kauhujen äärellä, elää yhteydessä Myanmarin, Laosin, Tansanian, Venezuelan, Bolivian, Kolumbian ja Mauritanian ihmisiin. Tai etsii oivalluksia ja oppijalähtöisyyttä yhdessä jordanialaisten kanssa.

Eikä kirkkomme tee ja elä sitä vain järjestöjen muodossa, vaan erityisesti jokaisen kristityn ihmisen kautta. Kun kirkon vuosikertomuksessa puhutaan ”kirkostamme ja sen ulkomaisista toimijoista”, onko tuolloin kyse vain virallisista organisaatioista, vaiko myös heistä, jotka asuvat ulkomailla, tekevät siellä työtään, rakastavat ja rakentavat? Näen hyvin ongelmalliseksi sen, että meillä kansainvälistä kristillisyyttä on se, joka kanavoituu tiettyjen organisaatioiden kautta, ei esimerkiksi se, joka sykkii ihmisten elämässä, arjessa ja kontakteissa, joita kirkko voisi keskushallinnon tahollakin tukea. Ja voimalla.

Ketkä ovat ystäviä ja ketkä eivät?

Mietin myös sitä, että yhä edelleen jotkut kansanvälisistä yhteistyökirkoistamme ovat ”ystäväkirkkoja/seurakuntia” ja toiset ”lähetyskumppaneita”. Etnisyyden perusteellako tuo teologinen erottelu tehdään? Kestämättömän tuntuista.

Positiivisesta uskonnonvapaudesta

Viinipuulle positiivinen uskonnonvapaus on tärkeä teesitason periaate. Sen on huomioinut myös kirkolliskokous, mistä suuri kiitos. Kertomuksessa menee kuitenkin sekaisin luterilaisen kirkkomme erityisasema ja positiivisen uskonnonvapauden painottaminen. Esimerkiksi: “Positiivista uskonnonvapautta korostettiin systemaattisesti kirkkohallituksen lausunnoissa ja yhteydenotoissa viranomaisiin. Tästä huolimatta yhteiskunnassa näyttää vahvistuneen trendi, jossa uskonnonvapauden toteutuminen julkisessa tilassa kapeutuu (Puolustusvoimat, vankilasielunhoito). Myönteinen asia on, että keskustelu koulujen juhlaperinteestä on rauhoittunut eikä esimerkiksi Suvivirren laulamisesta kouluissa enää keskusteltu.” Olemmeko me huolissamme oman kirkkokuntamme monopolihenkisen erityisaseman sortumisesta, vai haluammeko ajaa tasa-arvoista, positiivisen uskonnonvapauden turvaamaa roolia yhteiskunnassa kaikille uskonnoille ja vakaumuksille? Mikäli jälkimmäistä, Suvivirsi ei ole tällä hetkellä uskonnollisen vainon kohteena. Mutta moni muu – ihan ihminenkin – Suomessa on. Olkaamme rohkeat, kun eniten valtaa kantavana kirkkona etsimme erityisesti muille toimintatilaa ja mahdollisuutta uskonnollisen identiteettinsä elämiseen todeksi. Juuri tuolla vankiloissa, Puolustusvoimissa ja koulumaailmassa.

Nettisivut

Vuosikertomus täräyttää mulle ihan skuuppihenkisen uutisen: “Uudistetaan myös kirkon yhteinen evl.fi-sivusto vuoden 2016 ensimmäisellä puoliskolla.”

Odotan innolla, mainiota! Toivon, että tulevat nettisivumme ovat jollakin tavalla samassa hengessä elävät, kuin ruotsalaisen naapurikirkkomme sivut. Eivät hierarkisen instituution, vaan yhteisön tila. ”Svenska kyrkan finns där människor finns.”

googletus

Illan viimeinen googletus hieman huvitti itseänikin. Mutta täysin tosissani piti vielä muistuttaa sielua perusasioista ennen iltapesuja.

Puhumista on hyvä ryydittää rukouksella. Tulee meditoida ja rukoilla paljon, jotta sydämen puhtaus mahdollistuu. Tätä veisaten lähdimme tähän aamuun. Lähde sinäkin huomiseen, jos työtä saat tehdä tai joudut tekemään:

Loit, Herra, minut maailmaasi,
nyt työni tarkoitusta kyselen.
Teen työtä sinun antamaasi,
suo, että tahtoasi kuuntelen.
Loit minut palvelemaan toisia.
Vapaana anna minun palvella.

Luo minuun uutta luottamusta,
kun työssä näännyn tai en työtä saa.
Suo tyyntä mieltä, huojennusta,
kun töiden ruuhka mieltä ahdistaa.
Kun työni turhuus katseen pimittää,
taas näytä suunta, anna määränpää.

Työn vaiva kuuluu kutsumukseen,
sen kantajiksi yhteen meidät loit.
Siis kytke minut tarkoitukseen,
oi Luoja, jonka maailmalle soit.
Et luonut kilpailua, raadantaa.
Oi Luoja, anna minun rakastaa.

Kun luomakuntaa, Herra, kannat,
teet itse kaiken rakkaudesta.
Näin ihmiselle arvon annat,
työkumppaniksi pyydät jokaista.
Suo meidän elää muita palvellen,
niin kaikki työ saa suunnan yhteisen.

 

Marjaana

Viinipuun kirkolliskokousedustaja

Mainokset