Nykyajassa unohdetaan kuunnella sisäisen äänen ohella myös ulkoista kutsua.

Ei ollut ensimmäinen kerta, kun minua kysytään poliittissävytteiseen toimintaan. En ole tavannut lähteä.

Niinpä nytkin, Viinipuun kutsun käydessä, osoitti sisäinen kompassini pienimmän riesan tielle. Nenääni nousi oudon ja vieraan kirkollispolitiikan mummulanvessamainen tuoksu samalla, kun sieluni silmien editse kirmasi pöllyävä lauma hankalasti hahmotettavia Asioita; asioita, jotka se vaivihkaa liki toteemilliseen asemaan kulttuurissamme nostettu Joku Muu hoitaa paremmin.

Lähdin kuitenkin.

Leppoisasti saatoin kuitata tilanteen itselleni vanhan moton sanoin: haasteisiin vastaamalla kehittyy.

Haasteisiin vastaamalla. Miten olisi kutsuun vastaamalla?

Papiksi kasvamisen polulla käytetään termiparia sisäinen kutsumus (lat. vocatio interna) ja ulkoinen kutsumus (vocatio externa). Matkalla tarvitaan molempia, ja parhaimmillaan nämä tukevat toisiaan.

Sisäinen kutsumus onkin meille tuttua tuubaa. Joitakuita vocatio interna työntää kokiksi tai radiojuontajaksi, toisia pastoreiksi.

Teologisessa kielessä vocatio externa on pelkistetyimmillään sitä, kun seurakunta kutsuu papin virkaansa. Mutta meille maallikoille hieman laveammin tulkittuna käsite saa käyttökelpoisia moraalisia ulottuvuuksia.

Vocatio externaa voidaan ajatella myös minkä tahansa yhteisön tarpeesta nousevana kutsuna, joka ajaa meidät yllättävään tilanteeseen. Mitä vastaan, kun huomaan, että resursseilleni on tarvetta ja käyttöä ympäröivän yhteisön ja sen ihmisten toimesta?

Tietenkään sisäistä ääntään ei saa tyystin vaientaa päätöksenteossa, mutta sitä sietää tutkia ja haastaa. Monesti sisäisen kutsumuksen suulla puhuvat myös laiskuus ja pelko, mukavuudenhalu ja muutosvastaisuus – ja näitä ääniä ruokitaan sillä puheella, jossa oma tahto maalataan koko olemassaolon laiksi.

Nykypäivässä ulkoisen kutsun ääni meinaa hukkua, kun sisäisten demonien ääntä vahvistetaan megafonilla.

Ajatus omien ratkaisuiden tekemisestä sen perusteella, mitä joku toinen tarvitsee kuulostaa moneen korvaan homeiselta. Mutta se voi olla myös herättävä kutsu, haaste ja mahdollisuus löytää itsensä, tai ainakin auttaa toisia etsinnän lomassa.

Ja viime kädessä kysymys palaa myös siihen, olemmeko täällä palveltavana vai palvelemassa.

Jemo Kettunen

Kirjoittaja on muusikko, koiranomistaja, kriitikko, teologian ylioppilas sekä Teologian ylioppilaiden tiedekuntayhdistyksen Kyyhkynen-lehden päätoimittaja. Hänen lempivideopelihahmonsa on Super Mario. Voit äänestää Kettusta Viinipuun maallikkolistalta, lue lisää ehdokasgalleriasta.

Blogitekstin kansikuva: Painting by Mark Lloyd