Onko kirkko armon asialla? Viinipuun ehdokas pastori Mari Mattson pohtii kirkolliskokous- ja hiippakuntavaltuustovaalien alla, miten armo on läsnä kirkossa. Vai onko?

Armo, tuo kirkollisen brändikielen yksi ehdottomasti tärkeimpiä sanoja. Kirkko on armon asialla. Kirkko on armon yhteisö. Armoa tarjolla jokaiselle – myös juuri sinulle. Tule armopöytään, siellä on itse Kristus läsnä. Lauseita ja listaa voisi jatkaa loputtomiin, sillä rakas kirkollinen jargonimme on kuin armo – se ei lopu koskaan.

Armo, ansioton rakkaus minun osakseni.

Näin opetetaan nuorille jo rippikoulussa – tai ainakin minulle opetettiin näin. Ja miten hyvältä se tuntuikaan juuri silloin teinivuosien kipuilun ja kompastelun keskellä. Kokea rakkautta, jota ei tarvinnut ansaita. Rakkautta, joka kuului myös minulle ja myös silloin kun sitä kaikkein vähiten koin ansaitsevani. 

Armo, ansioton rakkaus meidän osaksemme – eksklusiivisesti meidän, mutta ei sinun. Näin opettivat nuoret sinisilmäiset ja uskostaan varmat nuoret teologit toisilleen eksegetiikan luentojen ajoittain hyvinkin kiivaiden oppikeskustelujen tuoksinassa. Armo kuuluu meille, joilla on oikea usko – Raamattuun pohjaava ja pyhä. Minä en ollut yksi meistä, vaan yksi muista. Niistä, jotka eivät olleet armosta osallisia. 

Armo, ansioton rakkaus muiden osaksi. Niin se ajatus kääntyi ja vahvistui – pitkäksi aikaa. Ja niin tapahtui kirkossa myös monen muun kohdalla. Armon kirkko oli vanhoillinen, ahdasmielinen, tunkkainen, epäinhimillinen ja jopa julma. Armon kirkko oli jäänyt jumiin aikaan, joka oli mennyttä. Aikaan, jossa ei ollut tilaa muutokselle. Aikaan, jossa ei ollut tilaa toiseudelle. Aikaan, jossa ei ollut tilaa epätäydellisyydelle. Aikaan, jossa minun oli vaikea hengittää. 

Armo, ansioton rikkaus minun osakseni – siis kirkon osaksi. Ei rakkaus, vaan rikkaus. Ei meidän, vaan instituution. Instituution, joka elää elämäänsä hallintohimmelinsä ja kirkkolain kiemuroidensa vuosituhantisen perinteen alla. Joka pönkittää valtaansa verovaroin kustannettujen kabinettien suljettujen ovien takana. Ja jossa herran pelko on viisauden alku.

Armoton rakkaus minun osakseni – sekö meille jää? Meille, joille oman historiansa ja armottomuutensa haasteista huolimatta kirkko on rakas ilman omaa ansiotaan. Meille, joille kirkko ovat ihmiset – kirkoissa, kodeissa, kaduilla ja baarien nurkkapöydissä. Meille, jotka uskovat kirkon kuuluvan kaikille. Meille, jotka uskomme muutoksen olevan mahdollista sekä hallinnollisissa että hengellisissä kysymyksissä. Meille, jotka luemme järkyttyneinä uutisia uskontovihamielisyydestä ja eri uskontokuntien ihmisiin, kirkkoihin ja pyhiin paikkoihin kohdistuvasta ilkivallasta. 

Armo, ansioton rakkaus minunkin osakseni – voisiko se olla tänä päivänä näin? Että minäkin riitän ja kelpaan. Että minullekin on tilaa juuri sellaisena kuin olen.

Että minäkin annan tilaa myös muille – jakamatta, muuttamatta ja erottamatta. Mitä jos kirkko olisi minunkin kirkkoni – ei meidän, niiden tai muiden – vaan minunkin. Muuttuisiko silloin joku? Tulisiko kirkosta kirkko, joka ei ole armoton vaan kirkko, jossa armo on. Kaiken maailman armottomuuden keskellä, Kristuksen ristissä, sinussa ja minussa. Ilman meidän omaa ansiotamme – rakkaudesta.

Mari Mattsson

Lisää Marin ajatuksia kirkosta voit lukea ehdokasgalleriasta.