Diakonia on perinteisesti ajateltu kirkon toiminnan keskiöön sanan ja sakramenttien rinnalle. Miten on asian laita nykykirkossa? Millaista diakoniaa tarvitsemme kirkkoon? Viinipuun blogissa Veera Wallenius pohtii diakonian roolia kirkossa nyt ja tulevaisuudessa. Millainen voisi olla diakoninen kirkko?

Kysyessäni vieraalta ihmiseltä tietääkö hän mitä tarkoittaa diakonia, saan vastaukseksi hämmentyneen naurahduksen. Joku toinen tietää, että sillä tarkoitetaan kirkon auttamistyötä. Kolmannelle taas diakoniatyö on juuri syy kuulua kirkkoon, ”niiden auttaminen on tärkeetä, joilla ei mee niin hyvin”.

Kirkon työntekijöiden keskuudessa tuntuu joskus siltä, että diakonia on jotain sellaista, jonka diakoniatyöntekijät hoitavat. Olen kuullut myös, että se on jotain, jota jokainen kirkon työntekijä toteuttaa, mutta silti en ole kuullut yhteisesti käytävän keskustelua siitä, miten kukin ymmärtää diakonian työssään ja minkälaista diakoniaa me yhdessä seurakuntana tehdään ja halutaan toteuttaa?

Diakoniatyön kohtaamisissa yksi tärkeä tehtävä on häpeän voittaminen. Häpeä estää ihmistä hakemasta tarvitsemaansa tukea. Se synnyttää tunteen siitä, ettei ihmisellä ole arvoa tai ettei hän kuulu minnekään. Kun häpeä on voitettu, voi voimaantumiselle syntyä tilaa.

Onko kirkkomme muuten paikka, johon kuka vain saa tulla ihmisenä ilman minkäänlaisia titteleitä, sosiaalista statusta ja diagnooseja, ilman minkäänlaista leimaa?  Liian usein on tullut kuultua sitä, että vieraanvarainen tervetulotoivotus on jäänyt ontoksi kohteliaisuudeksi eikä vieraaksi itsensä kokevalle ole lopulta löytynyt paikkaa seurakunnassa. Toiminnassa tulisi aina muistaa, että osallistuminen on eri asia kuin osallisuus. Osallisuus tarvitsee toteutuakseen kokemuksen yhteydestä ja yhteisestä.

Diakoninen kirkko, jossa jokainen voi kokea olevansa osallinen ja tervetullut omana itsenään edellyttää myös sitä, että kirkon sisällä ja vaikkapa juuri kirkolliskokouksessakin etsitään yhteyttä ja ymmärrystä erilaisten ihmisten ja ajatusten välille mielipide-eroista huolimatta.

Haaveeni diakonisesta kirkosta ei vähennä tarvetta ammatilliselle diakoniatyölle. Päinvastoin, diakoniatyöntekijät ovat koulutettuja sosiaali- ja terveysalan ammattilaisia, joiden tehtävä ja paikka on hyvin poikkeuksellinen sote- kentältä tarkasteltuna.  Yhteiskunnallisen muutoksen keskellä diakoniatyöntekijät voivat olla asiantuntijoina yhteiskunnallisesti osallistuvia ja rakenteisiin vaikuttavia toimijoita. 

Tulevaisuudessa diakoniatyö voi toimia entistä vahvemmin paikallisten verkostojen kokoajana, palveluohjaajana, yhteisövalmentajana ja ennen kaikkea osallisuuden sekä ihmisten oman toimijuuden tukijoina. Jokaiselle meistä on tärkeää tulla aidosti kuulluksi. Jeesus kysyi sokealta mieheltä: ”Mitä haluat minun tekevän sinulle?” (Luuk. 18:35-43) Mitä jos jatkossa kysymmekin toisiltamme “Mitä voisimme yhdessä (sinä ja minä) tehdä sinun tilannettasi muuttaaksemme?”

Eriarvoistumisen lisääntyessä yhteiskunnassamme ja somen täyttyessä vihapuheesta kirkon tulee edistää rakentavaa vuoropuhelua ja rohkeasti ottaa kantaa ihmisoikeuksien toteutumiseksi. Keväällä 2018 julkaistussa raportissa Missiologian tuntemus ja osaaminen kirkon työssä piispainkokous esitti kirkolliskokoukselle, että Kirkkojärjestyksen diakoniaa koskeva pykälä (4, 3§) päivitettäisiin vastaamaan nykyistä käsitystä diakoniasta, joka ”sisältää myös aktiivisen vaikutustyön, esimerkiksi oman äänensä yhteiskunnassa menettäneiden puolesta puhumisena. Lisäksi tähtäimessä on voimaannuttaminen siten, että ihmisten oman toimijuus vahvistuu.”

Tämä Kirkkojärjestyksen pykälän päivittäminen ei ole edennyt käytännön tasolle, mutta näen että toteutuessaan uudistus olisi luotsannut diakoniatyötä voimakkaammin kohti yhteiskunnallisesti vaikuttavampaa diakoniaa.

Seurakuntien johtotasolla raha ratkaisee monissa asioissa. Kokousten keskiössä ovat taloudelliset resurssit, henkilöstö, kiinteistöt ja jäsenmäärän kehitys. Puhutaanko kokouksissa koskaan (paitsi silloin, kun puhutaan diakoniatyön määrärahoista) siitä mitä merkitsee kirkossa diakonia, mitkä ovat diakoniatyön tavoitteet, tai siitä miten koko seurakunta elää diakonista lähimmäisen rakkautta todeksi arjessa?

Ajattelen, että näiden kysymysten esittäminen ja diakoniasta keskusteleminen edistäisivät diakonian vahvistumista kirkossamme. 

Vaikka kirkollisveroja vielä kertyy ja taloudella on merkityksensä, niin haluan katsoa tulevaisuuteen.  Näen, että jo tässä hetkessä tulisi kehittää kirkon toimintaa suuntaan kuin olisimme järjestötoimija.

Tulevaisuustutkija Ilkka Halavan mukaan seuraavan vuosikymmenen aikana hyvän tekemisen tavat muuttuvat ja perinteinen auttamistyö, jossa käytetään hyvän tekemisen valtaa, ei vastaa enää tulevaisuuden tarpeita.

Ammatillisen diakoniatyön ja diakonisen kirkon tuleekin tarkastella omaa toimintaansa kriittisesti arvioiden ja kääntää fokus tekemisissään ihmisten oman toimijuuden vahvistamiseen ja yhdessä vaikuttamiseen. Tällaisen toiminnan keskiössä ei ole enää puolesta tekeminen vaan mukana oleminen ja mahdollistaminen. Hyväntekeväisyydestä siirrytään kyvykkyyksien vahvistamiseen.

Diakoniaa on elettävä yhdessä todeksi; yhteinen jaettu elämä on diakonian ydintä ja tätä jakamista meidän on kristittyjen yhteisönä edelleen opeteltava.

Veera Wallenius

Veera on ehdolla Viinipuun listalta kirkolliskokoukseen ja hiippakuntavaltuustoon. Veeran ajatuksia kirkosta ja diakoniasta voit lukea enemmän ehdokasgalleriasta.