Onko kirkolla jotain opittavaa viime vuoden urheilumaailman ”ihmeidentekijöiltä”? Millainen on joukkuehenki kirkossa ja miten sitä olisi mahdollista kohentaa? Kirkkoherra Tuomas Antola pohtii Viinipuun blogissa kirkollisen toimintakulttuurin ja tunneilmaston nykytilaa sekä ”asennevallankumouksen” mahdollisuutta kirkossa.

Mitä yhteistä on Markku ”Rive” Kanervalla ja Jukka Jalosella? Juuri kukaan ei alussa uskonut heidän mahdollisuuksiin onnistua rakentamaan saatavilla olleista pelaajista joukkuetta, joka voisi yltää tavoitteeseensa. Kun sekä Huuhkajat että Leijonat alkoivat urakoimaan pisteitä, käänsi moni takkinsa matkan varrella. Yht`äkkiä tsemppareiden ja kannustajien määrä ampaisi kaakkoon.

Miten tämä liittyy kirkkoon? Koen, että monessa mielessä hypetys ja pöhinä (tai pitäisikö sanoa välillä vaimeampi pihinä) Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ympärillä on toisinaan yhtä alavireistä kuin Suomen viime vuoden menestysjoukkueiden alkutaipaleella.

Eräs tunnettu yhteiskunnallinen vaikuttaja on seurakuntaelämää lähietäisyydeltä tarkastellen havainnut kirkollisen kentän johtamis- ja hallintokulttuurin sangen vanhanaikaiseksi.

Hän on luonnehtinut, että seurakuntamaailmassa podetaan tietynlaista innostusvajetta. Tämän melankolian voi aistia varmaankin aika monessa kirkollisessa päätöksentekoelimessä. Johtamispuheessa fokus kääntyy usein kiinteistöhuoliin, epäonnistuneisiin rakennejahkailuihin, laskeviin jäsenkäyriin, seuraaviin virkoihin, jotka jätetään täyttämättä sekä sekalaiseen tappiomielialan lietsontaan.

Millaiset ovat sen joukkueen tai yhteisön mahdollisuudet pärjätä, jossa yhteisöä ympäröivien ankeuttajien lisäksi itsekin vedetään mattoa omien jalkojen alta – välillä tuntuu jopa, että pelataan suorastaan omaan maaliin. Leijonat ja Huuhkajat kuitenkin itse uskoivat asiaansa.

Olen kuullut useamman kerran väitteen, että yksi seurakuntia koettelevia vitsauksia on tietynlainen kateuden kulttuuri. Tässä hyvin erilaisten ihmisten ja erityyppisten työalojen yhteisössä saatetaan valitettavan usein vertailla ja kadehtia: valtaa, asemaa, palkkaa tai suorituslisää, työaikaa, työtehtäviä jne. (toisen karjaa ei kai sentään enempi himoita enää, ainakaan kaupungeissa). Mikäli teesi pitää kutinsa, on selvää, että se tulehduttaa yhteisöä. 

Sekä Markku Kanervan riveluutiossa (sana tulee Kanervan Rive-lempinimestä ja revoluutio-sanasta, joka tarkoittaa vallankumousta, mullistusta) että Jukka Jalosen ”ihmeessä” yhdistäväksi tekijäksi muodostui luottamus, jonka valmentaja osaltaan onnistui rakentamaan joukkueen jäsenten kesken. Selkeimmin tämä luottamuksen ilmapiiri tiivistyi leijonahyökkääjä Jere Sallisen ilmaisemassa kokemuksessa. Hän koki tunteneensa, että jokainen joukkueessa ajatteli, että kunpa minäkin onnistuisin. Eikö tuollainen tunneilmapiiri ole jokseenkin vastakkainen kateuden myrkyttämälle ilmastolle? 

Kuinka siis toteuttaa kirkon riveluutio? Kuinka vahvistaa uskoa yhteiseen asiaamme ja ruokkia yhteisöä?

Mikäli urheilumaailmasta yhtään voi ottaa mallia, pitäisi lähteä purkamaan kateutta yllä pitäviä rakenteita ja nostamaan vahvuuksia. Voisiko aloittaa vaikka kateuden vastavoiman ja vastatunteen vahvistamisesta? Ensin pitäisi toki osata nimetä tuo tunne. Helpommin sanottu kuin tehty! Nimittäin psykologi Jarkko Rantasen mukaan tälle tunteelle ei suoraan löydy järkevää suomen kielen sanaa (esimerkiksi jiddischin eli juutalaissaksan kielessä niitä on peräti kaksi, Naches ja Kvell). Rantanen on nimennyt tuon suomalaisen jääkiekkojoukkueenkin kantavan ja yhteisöä rakentavan tunnetekijän myötäylpeydeksi. Se on esimerkiksi se tunne, jota valmentaja tuntee valmennettavaansa kohtaan, kun suojatti menestyy.

Olisiko myötäylpeyden kulttuurin vahvistaminen yksi askel kirkolliseen riveluutioon?

Minä ainakin haluan uskoa, että näin on. Jos kerran Huuhkajat ja Leijonat näistä lähtökohdista pääsivät tavoitteeseen, miksi ei kirkossa. Lähtökohdan pitää olla omien vahvuuksien tiedostaminen ja arvostaminen. Aloitetaanpa siis niistä: yksi on yhteinen Kaitsija, yksi on yhteinen suunta (taivas, paratiisi, ”luvattu maa”), yksi on yhteinen tehtävä (Matt. 28:18-20). Ei hullumpaa vai mitä? 

Riveluutio – kirkonkin – alkaa aina itsestä. Siksikin minä toivon, että sinäkin – hyvä kirkon rakastaja, työntekijä, luottamushenkilö tai seurakuntalainen – onnistuisit tehtävässäsi. Sinä olet kirkon toivo! Sinä olet kirkko!

Tuomas Antola

kirkkoherra, Korson seurakunta

Tuomas on ehdolla Viinipuun listalta kirkolliskokoukseen ja hiippakuntavaltuustoon. Lisää hänen ajatuksiaan voit lukea ehdokasgalleriasta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s