Kirkolliskokous aloitti kokousviikkonsa eilen Turussa. Viinipuun näkökulmasta keskeisiä keskusteluaiheita on paljon, esimerkiksi hallintorakenteen ratkaisut, nelivuotiskertomus sekä kirkkomme uusi strategia – ja toki talous- ja toimintasuunnitelmat.

Tänään keskustelua on käyty kansliapäällikön esittelemästä nelivuotiskertomuksesta, jossa tutkimustietoon nojaten kuvataan ja analysoidaan kirkkomme tilannetta, kehityssuuntia ja erityisesti toimintaympäristöä: millaisessa kontekstissa elämme, mitä ihmiset ympärillämme uskovat ja ajattelevat? Kertomuksessa on paljon laskevia käyriä, ja keskustelussa oli aika lailla uhkakuvia ja kriisitietoisuutta. Nämä ovat tietenkin myös Viinipuuta mietityttäviä asioita.

Yksi Viinipuun edustajista, Marjaana Toiviainen, tarkasteli asiaa puheenvuorossaan näin:

”Ystävät,

Tämän nelivuotiskertomuksen äärellä oloni on…huojentunut. Toiveikaskin. Alan nimittäin aavistella sitä, että meidän kirkkomme löytää identiteetin yhteisönä – instituution sijasta – vasta tyhjenemällä ja kutistumalla. Kun meillä on ollut yhtenäiskulttuurinen monopolirooli, valtaa ja rahaa, me emme oikein ole sitä löytäneet. Meidän on tavallaan pakko tuhoutua, jotta voimme tulla siksi, mitä olemme. Joskus aiemmin ajattelin, että kyllä, me voimme tulla aidommaksi myös hallitusti, pienin askelin, ennakoiden. Mutta ei me taideta osata – ei ihminen ehkä osaa. Pitää mennä ensin polvilleen.

Pian koittaa aika – ja se on jo nyt! –, jolloin luterilaisuus on yksi hengellinen vakaumus muiden joukossa Suomessa, ja silloin me saamme kirkastaa sekä löytää uudelleen oman olemuksemme. Kaikki eivät ole luterilaisia. Ja se ei ole vaarallista. Me olemme.

Voisiko olla niin, että samalla, kun meitä riisutaan, me myös laskemme irti työntekijäpainottuneesta, organisaatiokaaviokeskeisestä, valtaa janoavasta, katu-uskottavuutta neuroottisesti etsivästä, byrokraattisesta virastokulttuurista, hajuttomuudesta ja mauttomuudesta, näennäisneutraalista kasvottomuudesta ja asiakaspalveluajattelusta? Ja otamme vastaan jälkikansankirkollisen todellisuuden: yhteisöjen, kansanliikkeiden, marginaaleissa luuhaamisen ja toisen maailman äänen ajan? Näitä toivon merkkejä ja toimintatapoja on jo löydetty monissa seurakunnissa ja yhteisöissä – voisiko valiokunta nostaa noita uuden ajan merkkejä esille ja edistää niiden mallintamista, leviämistä?

Kuten sanottu, olen hyvin toiveikas – ja samalla tiedän, että meitä tulee ehkä kaikkia sattumaan. En halua kieltää kipeyttä ja vaikeutta. Mutta kasvu sattuu aina, ainakin vähäsen. Ja jos vainotut pienet kirkot uskaltavat ylistää ja elää, uskallamme mekin.

Itse en usko, että tarvitsemme lisää argumentaatiota, parempaa selittämistä, uusia sanoja…vaan pikemminkin olemista. Kokemista. Todeksi elämistä. Jos emme miettisikään, onko tämä jonkun mielestä merkittävää, vaan yrittäisimme hengittää merkityksistä; siitä, mikä on meille totta. Sellainen on kutsuvaa, tuoksuu mysteerille, kyseenalaistaa rationaalisen materialismin ja kapitalistisen individualismin. Auttaa oivaltamaan oleellisen. Sellainen koskettaa: eivät vain totuusväitteet, vaan totuudellisuus.

Kansankirkollisuuden ja herätyskristillisyyden dikotomiasta ollaan jo aika päivää sitten siirrytty paljon moninaisempaan spektriin, jossa keskeistä on merkityksellisyys: Jos kaikella, mitä olemme ja teemme, on syvämerkitys, silloin meitä ei jatkuvasti uhkaa joku kummallinen kriisi. Jos taas olemisemme on merkityksetöntä, niin millään muutoksilla tai tempuilla ei ole väliä. Ihminen etsii henkeä ja mielekkyyttä: löytyykö niitä luotamme? Ja kuinka se näkyy konkreettisesti elämässämme ja yhteisöissämme?

Lopuksi haluan vielä kysyä, että onko pienempi kirkko välttämättä huonompi kirkko? Eräässä keskustelussa joku kritisoi, että ”Miten jumalanpalvelus voi olla seurakunnan elämän keskus, kun siellä ei käy kuin muutama ihminen?!” Viisas ystäväni kysyi vastakysymyksen: ”Pitääkö keskuksen olla suuri?”

Se on hyvin kristologinen kysymys. Kysymys sinapinsiemenestä. Siitä, että uskallamme ”rikastua vain Hänen köyhyydestään” –  ja laskea irti.


PS. Kuvituksessa mukana poiminta nelivuotiskertomuksen lainaamasta tilastosta; kuvaaja kertoo suomalaisten luottamuksesta eri ”kansallisiin ja kansainvälisiin instituutioihin”. Kuinka kiinnostavaa, ja samalla kuvaavaa, onkaan, että ”kirkko” rinnastuu niissä tuollaisiin…noh, institutionaalisiin tahoihin. Rivien välistä lienee myös selvää, viitataanko ”kirkolla” mahdollisesti Kristuksen kirkkoon, johonkin tiettyyn kirkkokuntaan tai tunnustuskuntaan, vai yksittäiseen, kansallisesti ymmärrettyyn kirkkoon…

PPS. Luottamuksesta puhui ehkä tutkimusta henkevämmin arkkipiispa Tapio Luoma kirkolliskokouksen avajaispuheessaan. Tärkeä näköala itsetarkoituksellisen kauhistelun keskellä.

Teksti: Viinipuun kirkolliskokousedustaja Marjaana Toiviainen

Artikkelikuva: Photo by Diego, Unsplash

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s