Avioliittoon vihkimisen ja siunaamisen ehdot yhteneviksi

Helsingin hiippakuntavaltuusto päätyi eilen viemään kirkolliskokoukseen aloitteen avioliittoon vihkimisen ehtojen muuttamisesta. Aloitteen mukaan kirkollisesti tulisi vihkiä myös sellaiset parit, joista vain toinen on luterilaisen kirkon jäsen. Tällä hetkellä jäsenyys ja rippikoulun käyminen vaaditaan molemmilta osapuolilta. (Vaihtoehtoisesti toinen puolisoista voi kuulua johonkin toiseen kristilliseen kirkkokuntaan.)

Viinipuun edustajat näkivät aloitteen hengen oikeana; se on yksi askel kohti sitä, että avioliiton siunaamista ja vihkimistä kohdeltaisiin vähitellen toimituksina samoin ehdoin. Viinipuu haluaa kuitenkin samalla pitää keskustelussa esillä kysymystä siitä, mikä oikeastaan on avioliittoon vihkimisen ja avioliiton siunaamisen teologinen, hengellinen ja yhteisöllinen ero – ja kuinka kestävät perusteet on sillä, että niiden ehdot ovat erilaiset?

Kyseessähän on kaksi toisiinsa verrannollista jumalanpalvelusta. Vihkimisessä pappi toimii rukouksen ja siunaamisen lisäksi virkamiesroolissa, jotta avioliitto voidaan avioliittolainsäädännön mukaisesti solmia. Tämä viimeksi mainittu on siis toimitusten ero – ja se ”lisäarvo”, joka kirkon jäsenille suodaan. Myös kirkolliskokoukseen edennyt aloite ylläpitää tätä ristiriitaa, jonka valossa siunaaminen on edelleen B-vaihtoehto – vaikka juuri siinä on itse asiassa kyse kirkon omaleimaisesta annista pariskunnalle. Miksi siunaus – eli kirkkomme todellinen aarre – suodaan ihan kaikille pareille, mutta vihkimiselle asetetaan tiukemmat ehdot?

2020-luvun perheissä, yhteisöissä, moninaisessa elämässä, globaalissa maailmassa tällaisen epäloogisen rakenteen voisi perustellusti purkaa. Elämmehän missionäärisessä todellisuudessa, jossa meitä rohkaistaan kutsumaan, palvelemaan ja etsimään aina lisää ihmisiä yhteyteemme. Olisiko siis jo aika sille, että vihkimisen ja siunaamisen ehdot – mitä ikinä ne olisivatkaan – olisivat samat? Tällöin kaikki parit voisivat valita niiden väliltä.

Tulevaisuutta ei ole se, että ihmisiä pyritään pitämään kirkon jäseninä rippikoulun tai avioliittoon vihkimisen vuoksi. Sen sijaan tulevaisuutta on siunaamisen kunniatehtävä, rukous, kohtaamisen mahdollisuus ja avoimuus. Uskomme, että tämä toisi monia kirkkoon; erityisesti heitä, jotka elävät kirkon liepeillä, mutteivät ole jäseniä. Heitä, joille Jumalan siunaus – ja sen yhteydessä toimitettava vihkiminen – olisi tärkeä. Niitä maahanmuuttajia, joiden yhteisöillä ei ole vihkoikeutta. Ja niin edelleen.

Niin kauan, kuin kirkolla on vihkioikeuden kaltainen merkittävä yhteiskunnallisen toimijuuden mahdollisuus, sitä tulee käyttää viisaasti ja oikeudenmukaisesti. Ja eritoten loogisesti. Yksi vaihtoehtoinen tulevaisuuden malli on se, että vihkiminen hoidettaisiin aina, yhdenvertaisesti, maistraatissa, ja kirkollinen siunaus olisi tarjolla kaikille sitä haluaville. Tässä voisimme ottaa oppia kumppanikirkoiltamme ympäri maailmaa: kirkon tehtävä on nimenomaan siunata.

Mutta niin kauan, kuin kirkollamme on vihkimistehtävä ja -mahdollisuus, tulee siitä tehdä yhdenvertainen siunaamisen kanssa. Yhä edelleen seurakuntalaisten parissa elää ajatus siitä, että vihkiminen on ”aitojen kirkkohäiden” tunnusmerkki. Tämänkin vuoksi meitä kutsutaan mahdollistamaan se kaikille pareille. Näin toimii käytännössä esimerkiksi anglikaaninen kirkko Suomessa. Siinä olisi meillekin selkeä ekumeenisen kumppanimme esimerkki.

Viinipuulle tärkeää tässäkin keskustelussa on avata itsestään selvinä pidettyjä hallinnollisia rakenteita, jotka voivat kuin huomaamatta asettaa hengelliset ja teologiset perusteet toissijaisiksi. Toivomme, että hiippakuntavaltuuston aloitteen käynnistämä keskustelu avaa kansankirkollisten jäänteiden tulkintoja ja mahdollistaa askeleen kohti avoimuutta.

Viinipuun hiippakuntavaltuustoedustajat Helsingissä,

Marjaana Toiviainen ja Anne Heikkinen (joka toimii valtuuston varapuheenjohtajana)


Tarvitaan yhteisiä näkyjä kirkon tulevaisuudesta

Vaalien alla Viinipuu-yhteisössä vahvistui halu toimia entistä tarmokkaammin tulevaisuuden kirkon rakentamiseksi. Ehkä se syntyi toiveikkuudesta: monet Viinipuun ehdokkaat puhuivat kirkon ongelmien sijaan sen mahdollisuuksista ja toivoivat, että kirkko uudistuu, ja että usko Jumalaan säilyy merkityksellisenä – myös ehdokkaalle itselleen.

Kun tajusin Viinipuun ehdokkaiden puhuvan tulevaisuuden kirkosta toiveikkaasti, virkistyin itsekin. Ajattelin, että tällaista puhetta ei ole tarpeeksi. Kirkolla on vaikeuksia ja niihin paneutuminen on totta kai vastuullista. Samaan aikaan on niinkin, että kriisitietoisuutta kirkossamme riittää. Laskevat käyrät ja kulttuuriset muutokset kyllä tunnetaan. Näitä jaksetaan kerrata monen monessa keskustelussa tai kokouksessa, joissa kaksi tai kolme kirkon työntekijää on koolla.

Sen sijaan visioita siitä, miten pitäisi olla, että olisi hyvin, ei keskusteluissa esiinny alkuunkaan niin paljon. Minä väitän: ongelma-analyysien rinnalle tarvitsemme enemmän yhteisiä näkyjä tulevaisuuden kirkosta – ja yhteistä keskustelua niistä. Silloin meillä on mitä tavoitella. Se antaa toivoa. Ja kun on toivoa, on tulevaisuuttakin.

Ajattelen, että kunnollinen, tulevaisuuteen katsova näky kirkosta on sellainen, jossa on ainakin kolme eri näkökulmaa. Minusta ne ovat yhtä tärkeitä, ja siksi ne pitäisi muistaa yhtä aikaa. Jos yhtä, mitä tahansa, laiminlyödään, ei voida onnistua muissakaan. Kaikki ovat kuitenkin monitahoisia – ehkä siksi niin usein ainakin joku niistä jää helposti sivuun.

Ensimmäinen näkökulmani on keskustelu kirkon rakenteesta ja hallinnosta. Nämä kysymykset korostuvat vaaleissa, sillä niissä valitaan juuri näissä asioissa valtaa käyttävät päätöksentekijät. Jotakuinkin samaa mieltä ollaan siitä, että taloudellista yhteisvastuuta on lisättävä.

Sen sijaan keinoista vallitsee suuri erimielisyys: luultavasti syy on se, että talousasioihin uudelleen järjestely merkitsee myös vallan uusjakoa. Missä päätetään rahasta, käytetään suurinta päätösvaltaa. Siksi tarvitsemme kiireesti yhteisen näyn siitä, miten kirkko järjestää taloudenpidon, seurakuntarakenteen ja yhteisen hallinnon lähivuosikymmeninä. Tätä tarvitaan jo siksi, että että kaikkialla Suomessa voi tulevaisuudessa toimia kirkkomme seurakunta.

Toisaalta tarvitaan selkeä näky kirkosta instituutiona ja sen suhteesta yhteiskuntaamme ja kulttuuriin, jossa elämme. On mietittävä uudelleen kaikki ne tavat, joilla kirkkomme on suhteessa julkiseen elämään ja niihin asioihin, joita ihmiset pitävät tärkeinä. Kirkkomme on tottunut tekemään päätöksensä esimerkiksi uskonnonopetuksesta, kirkollisten toimitusten yksityiskohdista, uskonnon asemasta kouluissa ja muista tämän kaltaisista asioista itse ja omista lähtökohdistaan.

Se, mitä nämä ratkaisut merkitsevät ihmisten arkitodellisuudessa, muovaa ihmisten käsitystä kirkosta enemmän kuin se, mitä kirkko on näillä päätöksillään ja viesteillään ajatellut tarkoittavansa. Tällaisista asioista syntyvät ihmisten mielikuvat kirkosta instituutiona. Tässä kirkkomme on vielä monessa suhteessa lapsenkengissä. Ymmärrämmekö esimerkiksi, millaisen viestin annamme, kun sanomme, että pappi ei sitten tule perheenne juhlaan ellei lastanne kasteta? Hahmotammeko, mitä tämä merkitsee kirkon mission kannalta?

Kolmas näkökulma onkin juuri kirkon missio. Kirkko on olemassa, koska Jumalalla on annettavaa. Siksi tarvitaan näkyjä seurakunnasta, hengellisistä yhteisöistä, rukouselämästä, ihmisen kokoisista kohtaamisista ihmisten välillä Jumalan kasvojen edessä.  Nimitän sitä hengellisen elämän “ruohonjuuritasoksi”. Ilman tätä näkökulmaa ei ole mitään muutakaan.

Vain ruohonjuuritasolla kasvaa uutta elämää. Sillä tavalla elää ja uudistuu myös kirkko: alhaalta ylöspäin. Aina. Tarvitsemme siis näkyjä siitä, millaisia yhteisöjä, toimintaa ja jumalanpalveluselämää tarvitaan tulevaisuudessa.

Viinipuun teeseistä hahmottuu jotakin kaikista näistä kolmesta näkökulmasta. Ehdotamme esimerkiksi, että talousalueet olisivat suuria, mutta seurakunnat mahdollisimman pieniä ja lähellä ihmistä (ensimmäinen näkökulma).

Ehdotamme, että emme enää toimisi kuin olisimme kulttuuria konstituioiva puolivaltiollinen kansankirkko, vaan suhtautuisimme toisiin kirkko- ja uskontokuntiin tasavertaisina ja avaisimme kaikille jäsenille mahdollisuuksia osallistua päätöksentekoon (toinen näkökulma). Toivomme, että hiljentyisimme ja rukoilisimme enemmän ja antaisimme tilaa jokaisen kutsumukselle toimia toisten hyväksi (kolmas näkökulma).

Kirkon uudistaminen edellyttää siis monitasoista ja monta tulokulmaa yhtä aikaa yhdistävää ajattelua. Viinipuulaisilla ei yksinään ole valmista ratkaisua kaikkeen – enkä usko olevan muillakaan kirkon vaaleihin osallistuneella ryhmittymällä. Viinipuussa on kuitenkin virinnyt tätä asiaa koskeva yhteinen toive: haluamme kutsua kaikkia etsimään yhdessä suuntia kirkon tulevaisuudelle.

Tätä etsintää ei kuitenkaan tehtäisi vain vaaleissa valituissa toimielimissä tai suljetuissa päätöksentekohuoneissa, vaan avoimesti kaikkien halukkaiden kesken. Eikä tarkoitus ole vain puhua: on rukoiltava yhdessä, toimittava yhdessä ja elättävä uskoa todeksi yhdessä. Niiden kautta Pyhä Henki muuttaa meitä ja yhteisöjämme.

Tähän emme pysty erillisinä, vain samanmielisten toisiaan kyräilevinä kerhoina. Emme kirkkona löydä yhteistä tietä tulevaisuuteen, ellemme ole valmiita löytämään hyvää toistemme näkemyksistä. Ehkä siksi kaikkein kipeimmin tarvitsisimme kyvyn nähdä, että Pyhä Henki toimii sielläkin, missä ollaan oman kirkkopoliittisen viiteryhmäni kanssa eri mieltä.

Iloitsen siitä, että Viinipuu-yhteisö haluaa rakentaa yhteisiä näkyjä kirkosta kaikkien kanssa. Miksi? Koska kirkko on yhteisö, kaikkien ja kaikenlaisten ihmisten yhteisö. Ja koska kirkolla on yhteinen tehtävä: antautua seuraamaan Jeesusta ja jakaa kaikille ihmisille Jumalan hyviä lahjoja.

Janne Keränen

Kirjoittaja on pastori ja ollut mukana perustamassa Viinipuu-yhteisöä. Hän toimi kirkolliskokous- ja hiippakuntavaltuustovaaleissa pappien Viinipuu-vaalilistan asiamiehenä.