Puheenvuoroja kirkolliskokouksesta: Minä teen sinusta pronssimuurin

Kirkolliskokousedustaja Ruut Hurtig piti syksyn 2020 kirkolliskokouksen päätösmessussa saarnan, joka julkaistaan tässä Viinipuun blogitestissä.

Ruut Hurtigin saarna kirkolliskokouksen päätösmessussa marraskuussa 2020:



Jer. 15: 19-21

Herra sanoi Jeremialle:
      ”Jos muutat mielesi,
      minä otan sinut jälleen palvelukseeni.
      Jos et puhu joutavia,
      vaan puhut niin kuin puhua tulee,
      saat jälleen olla minun suunani.
      Ihmiset kääntyvät sinun puoleesi,
      mutta älä sinä käänny heidän mielensä mukaan.
      Minä teen sinusta lujan pronssimuurin.
      Vaikka tämä kansa nousee sinua vastaan,
      ei se sinua voita,
      sillä minä olen sinun kanssasi,
      minä autan ja suojelen sinua,
      sanoo Herra.
      Minä pelastan sinut pahojen käsistä,
      vapautan sinut väkivaltaisten kourista!”

”Minä teen sinusta lujan pronssimuurin”, sanoo Jumala profeetta Jeremialle, joka on vaipumassa epätoivoon.   

Jag tänker att man kan likställa denna ”mur av koppar” med Sankta Marie kyrkas imponerande stenväggar. Dessa väggar har i över sex hundra år motstått krig, farsoter och många omvälvande skeenden även i kyrkans liv.   

Jumala lupaa tehdä Jeremiasta pronssimuurin, siis vahvemman kuin nämä kivimuurit.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Jumala lupaa näin. Jo nuori, juuri tehtävään kutsuttu Jeremia on saanut lupauksen: Minä teen sinusta linnoitetun kaupungin, rautapatsaan ja pronssimuurin, jotta voit puolustautua, kun koko maa nousee sinua vastaan. (Jer.1:18)  

1990-luvun puolivälissä kirjailija ja runoilija Anna-Maija Raittila on jälleen aloittanut päivänsä Raamatun äärellä. Tällä kertaa edessä on Jeremian kirja. Anna-Maijan tapa katsella ihmisiä ja maailmaa on omaleimainen. Hänen ajatteluaan kuvaa suhtautuminen ”byrokratian poroksi polttamiin, uraputkessaan vielä punnertaviin” ihmisiin. Hän muistuttaa, että nämäkin kantavat pientä Jeesus-lasta sisimmässään ja ovat kärsivällisen puutarhurin hoidossa. Kun Anna-Maija miettii Jeremiaa, josta Jumala lupaa tehdä pronssimuurin, hän näkee tuossakin muurissa murtumia.   

Anna-Maija kirjoittaa kiertokirjeitä Taizèn ekumeenisen yhteisön ystäville. Näin hän pohdiskelee eräässä kirjeessään:

Minusta alkaa tuntua, että aina, kun Jumala asettaa jonkun ihmisen, oman lapsensa, muuriksi tai rautapatsaaksi, on kysymys halkeilevasta muurista, hauraasta ja suojattomasta. Sellainen oli nuori Jeremia, joka vastoin tahtoaan ja edellytyksiään asetettiin profeetaksi Juudan kansallisvaltion kriisiin, hajoamisen ja tuhon kynnyksellä.  

… Jeremian puolustautuminen ei ollut ollenkaan sitä, mitä tuosta sanasta tulee mieleen. Hänelle itselleen kävi kaiken aikaa huonosti. Jumala piti häntä suojeluksessaan siten, että varjeli häntä suojattomana ja paljaana.   

Mutta sitä ehjemmin nuoren Jeremian oli puolustettava Jumalaa, Jumalan visioita, varjeltava tuhon myllerryksessä sitä tulevaisuudennäkyä, joka Jumalalla oli kansaansa varten. Jeremian oli itse oltava muuri ja patsas ja linnoitettu kaupunki – omalla elämällään. Toivollaan ja luottamuksellaan hänen oli seistävä elämän puolella, tulevaisuuden toivon puolella koko kansaa vastaan, koko kansansa puolesta.” 

Näin kirjoittaa Anna-Maija.  

Meidän aikaa ja maailmaa varjostaa ennen kokematon globaali epävarmuus. Me joudumme tunnustamaan haurauden itsessämme, yhteisöissämme, kirkossamme. Vaarana on Jeremian lailla käpertyä toivottamana sisäänpäin.

Epävarmuus tulevasta luo otollista maaperää tosiasioiden kieltämiselle, oman turvallisuuden varmistelulle ja perusteettomille viholliskuville.  

Myös Jeremiaa houkuttavat kansan parissa elävät valheet ja tyhjät ennustukset. ”Älä sinä käänny heidän mielensä mukaan”, sanoo Jumala. Tyhjän puheen sijaan on etsittävä totuutta ja taisteltava oikeuden puolesta.  

Jeremias trygghet ligger inte i likasinnades sällskap, i en stabil personlighet eller i en stark tro, utan i Guds vårdnad och godhet. I en svår situation hjälper Gud Jeremia framåt på vägen, ett steg i taget. ”Jag skall komma till din hjälp och rädda dig”, säger Herren.  

Noin 600 vuotta eKr elänyt profeetta Jeremia ennusti Juudan ja Jerusalemin tuhon. Hän varoitti synnistä ja Jumalasta luopumisesta. Silti hän itse koki välillä Jumalan hylänneen hänet. Jeremian elämää pohdiskeleva Anna-Maija Raittila oli paitsi kirjailija, myös mystikko ja rajojen ylittäjä. Hänen teksteissään toistuu ajatus kolmiyhteisestä Jumalasta, jonka kaikkivaltius tulee ilmi heikkoudessa ja köyhyydessä.  1970- ja 1980-luvulla Anna-Maija oli mukana murtamassa toivon aukkoja Eurooppaa jakavaan totalitarismin muuriin. Jeremiaa ja Anna-Maijaa yhdistää toivo kerran tapahtuvasta uudesta luomisesta.  

Tällaisia ihmisiä Jumala on kutsunut tehtäviinsä. Ihmisiä, joiden elämä kaikessa suojattomuudessaan kertoo Jumalan suojelusta ja tulevaisuudennäystä. Jeremia ja Anna-Maija ovat osa pitkää ja yhä jatkuvaa Jumalan ihmisten ketjua. He eivät säästyneet kärsimykseltä tai epäilyltä, ulkopuolisuudelta tai yksinäisyydeltä. Ja kuitenkin heidän elämänsä on syvällä tavalla kietoutunut Jumalan kansan ja kirkon kohtaloon. Heidän kauttaan Jumala on tehnyt murtumia sekä itsevarmuuden että epätoivon paksuun muuriin.  

Gud har en inbjudan och ett löfte till Jeremia. Han måste vända tillbaka, tala sanning och vända sig mot den levande Guden. 

Yhä uudestaan Jumala kutsuu palaamaan ja kääntymään kohti uskon perustaa, Kristuksen pelastavaa työtä. Kristus murtuu meidän puolestamme, jotta meidän ei tarvitsisi murtaa itseämme ja toisiamme.

Parantamista, lohdutusta ja yhteyttä kaipaavista ihmisistä syntyy Kristuksen kirkon täyteys. Yhä uudestaan Jumala lähettää kirkkonsa tähän maailmaan julistamaan ja elämään todeksi Jumalan valtakunnan evankeliumia, iloa, rauhaa ja vapautta.   

Minä teen sinusta lujan pronssimuurin, sanoo Jumala. Sinulle, hauraalle ja lujalle, epäilevälle ja toivovalle, särkyneelle ja ehjälle on tehtävä. ”Minä olen sinun kanssasi, minä autan ja suojelen sinua”, lupaa Herra.  

Kirkolliskokousedustaja Ruut Hurtig

Teksti: Ruut Hurtig, kontiolahtelainen pastori ja kirkolliskokousedustaja

Kansikuva: CHUTTERSNAP, Unsplash

Puheenvuoroja kirkolliskokouksesta: Hengellisyys on kirkon ydin

Kirkolliskokous on ohi, mutta työ kirkon uudistamiseksi jatkuu. Viinipuun blogissa julkaisemme muutamia syksyn 2020 kirkolliskokouksessa pidettyjä puheenvuoroja antamaan ajattelemisen aihetta kirkon tulevaisuuden pohdintaan.

Kirkolliskokousedustaja Mimosa Mäkisen puheenvuoro kirkolliskokouksessa 6.11.2020 kirkon Ovet auki -strategiaan liittyen:

”Arvoisa arkkipiispa, hyvät edustajat.


Haluan liittyä niihin moniin kiitoksiin, joita tämän strategian äärellä on esitetty. Samalla liityn myös niiden ihmettelijöiden joukkoon, jotka toivovat kirkolliskokouksen olevan se taho, joka hyväksyy kirkon strategian. Täällä on pidetty monia hyviä puheenvuoroja asiaan, koetan olla toistamatta kaikkea edellä sanottua. Vielä yhden asian haluaisin kuitenkin vielä nostaa esiin.

Ovet auki -strategia muistuttaa siitä, että kirkon elämä on missionaarista. Se voi nousta vain vahvasta ytimestä.

Kirkko ei voi olla kirkko ilman hengellistä sisältöä.

Tämä näkökulma jää minusta valitettavan ohueksi muuten monin tavoin hyvässä strategiassa, vaikka siinä perustehtävästä ja julistuksesta voimallisesti puhutaankin. Strategiassa ei mainita messua eikä ehtoollista kertaakaan, jumalanpalveluselämä mainitaan yhden kerran – eikä hengellinen elämä nouse keskiöön muutenkaan. 

Sanan ja sakramentin kirkon strategiassa tämä hieman yllättää. Ymmärrän, että valintaa on pitänyt tehdä strategiaa valmistellessa ja toki hengellinen elämä on sisällytetty isojen linjojen sisälle, mutta kirkon olemuksen ja identiteetin kannalta se ansaitsisi näkyvämmän roolin. Organisaatio- ja työlähtöistä puhetta meillä nimittäin kirkosta riittää muutenkin.

Hengellisyys ei ole vain yksi kirkon toimintamuoto, vaan sen ydin. Ilman hengellistä elämää kirkko on vain organisaatio, eikä meistä virtaa ulos juuri mitään.”

Kirkolliskokousedustaja Mimosa Mäkinen.

Teksti: Mimosa Mäkinen
Artikkelikuva: Paul Zoetemeijer, Unsplash

Rikastukaamme Hänen köyhyydestään

Kirkolliskokous aloitti kokousviikkonsa eilen Turussa. Viinipuun näkökulmasta keskeisiä keskusteluaiheita on paljon, esimerkiksi hallintorakenteen ratkaisut, nelivuotiskertomus sekä kirkkomme uusi strategia – ja toki talous- ja toimintasuunnitelmat.

Tänään keskustelua on käyty kansliapäällikön esittelemästä nelivuotiskertomuksesta, jossa tutkimustietoon nojaten kuvataan ja analysoidaan kirkkomme tilannetta, kehityssuuntia ja erityisesti toimintaympäristöä: millaisessa kontekstissa elämme, mitä ihmiset ympärillämme uskovat ja ajattelevat? Kertomuksessa on paljon laskevia käyriä, ja keskustelussa oli aika lailla uhkakuvia ja kriisitietoisuutta. Nämä ovat tietenkin myös Viinipuuta mietityttäviä asioita.

Yksi Viinipuun edustajista, Marjaana Toiviainen, tarkasteli asiaa puheenvuorossaan näin:

”Ystävät,

Tämän nelivuotiskertomuksen äärellä oloni on…huojentunut. Toiveikaskin. Alan nimittäin aavistella sitä, että meidän kirkkomme löytää identiteetin yhteisönä – instituution sijasta – vasta tyhjenemällä ja kutistumalla. Kun meillä on ollut yhtenäiskulttuurinen monopolirooli, valtaa ja rahaa, me emme oikein ole sitä löytäneet. Meidän on tavallaan pakko tuhoutua, jotta voimme tulla siksi, mitä olemme. Joskus aiemmin ajattelin, että kyllä, me voimme tulla aidommaksi myös hallitusti, pienin askelin, ennakoiden. Mutta ei me taideta osata – ei ihminen ehkä osaa. Pitää mennä ensin polvilleen.

Pian koittaa aika – ja se on jo nyt! –, jolloin luterilaisuus on yksi hengellinen vakaumus muiden joukossa Suomessa, ja silloin me saamme kirkastaa sekä löytää uudelleen oman olemuksemme. Kaikki eivät ole luterilaisia. Ja se ei ole vaarallista. Me olemme.

Voisiko olla niin, että samalla, kun meitä riisutaan, me myös laskemme irti työntekijäpainottuneesta, organisaatiokaaviokeskeisestä, valtaa janoavasta, katu-uskottavuutta neuroottisesti etsivästä, byrokraattisesta virastokulttuurista, hajuttomuudesta ja mauttomuudesta, näennäisneutraalista kasvottomuudesta ja asiakaspalveluajattelusta? Ja otamme vastaan jälkikansankirkollisen todellisuuden: yhteisöjen, kansanliikkeiden, marginaaleissa luuhaamisen ja toisen maailman äänen ajan? Näitä toivon merkkejä ja toimintatapoja on jo löydetty monissa seurakunnissa ja yhteisöissä – voisiko valiokunta nostaa noita uuden ajan merkkejä esille ja edistää niiden mallintamista, leviämistä?

Kuten sanottu, olen hyvin toiveikas – ja samalla tiedän, että meitä tulee ehkä kaikkia sattumaan. En halua kieltää kipeyttä ja vaikeutta. Mutta kasvu sattuu aina, ainakin vähäsen. Ja jos vainotut pienet kirkot uskaltavat ylistää ja elää, uskallamme mekin.

Itse en usko, että tarvitsemme lisää argumentaatiota, parempaa selittämistä, uusia sanoja…vaan pikemminkin olemista. Kokemista. Todeksi elämistä. Jos emme miettisikään, onko tämä jonkun mielestä merkittävää, vaan yrittäisimme hengittää merkityksistä; siitä, mikä on meille totta. Sellainen on kutsuvaa, tuoksuu mysteerille, kyseenalaistaa rationaalisen materialismin ja kapitalistisen individualismin. Auttaa oivaltamaan oleellisen. Sellainen koskettaa: eivät vain totuusväitteet, vaan totuudellisuus.

Kansankirkollisuuden ja herätyskristillisyyden dikotomiasta ollaan jo aika päivää sitten siirrytty paljon moninaisempaan spektriin, jossa keskeistä on merkityksellisyys: Jos kaikella, mitä olemme ja teemme, on syvämerkitys, silloin meitä ei jatkuvasti uhkaa joku kummallinen kriisi. Jos taas olemisemme on merkityksetöntä, niin millään muutoksilla tai tempuilla ei ole väliä. Ihminen etsii henkeä ja mielekkyyttä: löytyykö niitä luotamme? Ja kuinka se näkyy konkreettisesti elämässämme ja yhteisöissämme?

Lopuksi haluan vielä kysyä, että onko pienempi kirkko välttämättä huonompi kirkko? Eräässä keskustelussa joku kritisoi, että ”Miten jumalanpalvelus voi olla seurakunnan elämän keskus, kun siellä ei käy kuin muutama ihminen?!” Viisas ystäväni kysyi vastakysymyksen: ”Pitääkö keskuksen olla suuri?”

Se on hyvin kristologinen kysymys. Kysymys sinapinsiemenestä. Siitä, että uskallamme ”rikastua vain Hänen köyhyydestään” –  ja laskea irti.


PS. Kuvituksessa mukana poiminta nelivuotiskertomuksen lainaamasta tilastosta; kuvaaja kertoo suomalaisten luottamuksesta eri ”kansallisiin ja kansainvälisiin instituutioihin”. Kuinka kiinnostavaa, ja samalla kuvaavaa, onkaan, että ”kirkko” rinnastuu niissä tuollaisiin…noh, institutionaalisiin tahoihin. Rivien välistä lienee myös selvää, viitataanko ”kirkolla” mahdollisesti Kristuksen kirkkoon, johonkin tiettyyn kirkkokuntaan tai tunnustuskuntaan, vai yksittäiseen, kansallisesti ymmärrettyyn kirkkoon…

PPS. Luottamuksesta puhui ehkä tutkimusta henkevämmin arkkipiispa Tapio Luoma kirkolliskokouksen avajaispuheessaan. Tärkeä näköala itsetarkoituksellisen kauhistelun keskellä.

Teksti: Viinipuun kirkolliskokousedustaja Marjaana Toiviainen

Artikkelikuva: Photo by Diego, Unsplash

Avioliittoon vihkimisen ja siunaamisen ehdot yhteneviksi

Helsingin hiippakuntavaltuusto päätyi eilen viemään kirkolliskokoukseen aloitteen avioliittoon vihkimisen ehtojen muuttamisesta. Aloitteen mukaan kirkollisesti tulisi vihkiä myös sellaiset parit, joista vain toinen on luterilaisen kirkon jäsen. Tällä hetkellä jäsenyys ja rippikoulun käyminen vaaditaan molemmilta osapuolilta. (Vaihtoehtoisesti toinen puolisoista voi kuulua johonkin toiseen kristilliseen kirkkokuntaan.)

Viinipuun edustajat näkivät aloitteen hengen oikeana; se on yksi askel kohti sitä, että avioliiton siunaamista ja vihkimistä kohdeltaisiin vähitellen toimituksina samoin ehdoin. Viinipuu haluaa kuitenkin samalla pitää keskustelussa esillä kysymystä siitä, mikä oikeastaan on avioliittoon vihkimisen ja avioliiton siunaamisen teologinen, hengellinen ja yhteisöllinen ero – ja kuinka kestävät perusteet on sillä, että niiden ehdot ovat erilaiset?

Kyseessähän on kaksi toisiinsa verrannollista jumalanpalvelusta. Vihkimisessä pappi toimii rukouksen ja siunaamisen lisäksi virkamiesroolissa, jotta avioliitto voidaan avioliittolainsäädännön mukaisesti solmia. Tämä viimeksi mainittu on siis toimitusten ero – ja se ”lisäarvo”, joka kirkon jäsenille suodaan. Myös kirkolliskokoukseen edennyt aloite ylläpitää tätä ristiriitaa, jonka valossa siunaaminen on edelleen B-vaihtoehto – vaikka juuri siinä on itse asiassa kyse kirkon omaleimaisesta annista pariskunnalle. Miksi siunaus – eli kirkkomme todellinen aarre – suodaan ihan kaikille pareille, mutta vihkimiselle asetetaan tiukemmat ehdot?

2020-luvun perheissä, yhteisöissä, moninaisessa elämässä, globaalissa maailmassa tällaisen epäloogisen rakenteen voisi perustellusti purkaa. Elämmehän missionäärisessä todellisuudessa, jossa meitä rohkaistaan kutsumaan, palvelemaan ja etsimään aina lisää ihmisiä yhteyteemme. Olisiko siis jo aika sille, että vihkimisen ja siunaamisen ehdot – mitä ikinä ne olisivatkaan – olisivat samat? Tällöin kaikki parit voisivat valita niiden väliltä.

Tulevaisuutta ei ole se, että ihmisiä pyritään pitämään kirkon jäseninä rippikoulun tai avioliittoon vihkimisen vuoksi. Sen sijaan tulevaisuutta on siunaamisen kunniatehtävä, rukous, kohtaamisen mahdollisuus ja avoimuus. Uskomme, että tämä toisi monia kirkkoon; erityisesti heitä, jotka elävät kirkon liepeillä, mutteivät ole jäseniä. Heitä, joille Jumalan siunaus – ja sen yhteydessä toimitettava vihkiminen – olisi tärkeä. Niitä maahanmuuttajia, joiden yhteisöillä ei ole vihkoikeutta. Ja niin edelleen.

Niin kauan, kuin kirkolla on vihkioikeuden kaltainen merkittävä yhteiskunnallisen toimijuuden mahdollisuus, sitä tulee käyttää viisaasti ja oikeudenmukaisesti. Ja eritoten loogisesti. Yksi vaihtoehtoinen tulevaisuuden malli on se, että vihkiminen hoidettaisiin aina, yhdenvertaisesti, maistraatissa, ja kirkollinen siunaus olisi tarjolla kaikille sitä haluaville. Tässä voisimme ottaa oppia kumppanikirkoiltamme ympäri maailmaa: kirkon tehtävä on nimenomaan siunata.

Mutta niin kauan, kuin kirkollamme on vihkimistehtävä ja -mahdollisuus, tulee siitä tehdä yhdenvertainen siunaamisen kanssa. Yhä edelleen seurakuntalaisten parissa elää ajatus siitä, että vihkiminen on ”aitojen kirkkohäiden” tunnusmerkki. Tämänkin vuoksi meitä kutsutaan mahdollistamaan se kaikille pareille. Näin toimii käytännössä esimerkiksi anglikaaninen kirkko Suomessa. Siinä olisi meillekin selkeä ekumeenisen kumppanimme esimerkki.

Viinipuulle tärkeää tässäkin keskustelussa on avata itsestään selvinä pidettyjä hallinnollisia rakenteita, jotka voivat kuin huomaamatta asettaa hengelliset ja teologiset perusteet toissijaisiksi. Toivomme, että hiippakuntavaltuuston aloitteen käynnistämä keskustelu avaa kansankirkollisten jäänteiden tulkintoja ja mahdollistaa askeleen kohti avoimuutta.

Viinipuun hiippakuntavaltuustoedustajat Helsingissä,

Marjaana Toiviainen ja Anne Heikkinen (joka toimii valtuuston varapuheenjohtajana)


Tarvitaan yhteisiä näkyjä kirkon tulevaisuudesta

Vaalien alla Viinipuu-yhteisössä vahvistui halu toimia entistä tarmokkaammin tulevaisuuden kirkon rakentamiseksi. Ehkä se syntyi toiveikkuudesta: monet Viinipuun ehdokkaat puhuivat kirkon ongelmien sijaan sen mahdollisuuksista ja toivoivat, että kirkko uudistuu, ja että usko Jumalaan säilyy merkityksellisenä – myös ehdokkaalle itselleen.

Kun tajusin Viinipuun ehdokkaiden puhuvan tulevaisuuden kirkosta toiveikkaasti, virkistyin itsekin. Ajattelin, että tällaista puhetta ei ole tarpeeksi. Kirkolla on vaikeuksia ja niihin paneutuminen on totta kai vastuullista. Samaan aikaan on niinkin, että kriisitietoisuutta kirkossamme riittää. Laskevat käyrät ja kulttuuriset muutokset kyllä tunnetaan. Näitä jaksetaan kerrata monen monessa keskustelussa tai kokouksessa, joissa kaksi tai kolme kirkon työntekijää on koolla.

Sen sijaan visioita siitä, miten pitäisi olla, että olisi hyvin, ei keskusteluissa esiinny alkuunkaan niin paljon. Minä väitän: ongelma-analyysien rinnalle tarvitsemme enemmän yhteisiä näkyjä tulevaisuuden kirkosta – ja yhteistä keskustelua niistä. Silloin meillä on mitä tavoitella. Se antaa toivoa. Ja kun on toivoa, on tulevaisuuttakin.

Ajattelen, että kunnollinen, tulevaisuuteen katsova näky kirkosta on sellainen, jossa on ainakin kolme eri näkökulmaa. Minusta ne ovat yhtä tärkeitä, ja siksi ne pitäisi muistaa yhtä aikaa. Jos yhtä, mitä tahansa, laiminlyödään, ei voida onnistua muissakaan. Kaikki ovat kuitenkin monitahoisia – ehkä siksi niin usein ainakin joku niistä jää helposti sivuun.

Ensimmäinen näkökulmani on keskustelu kirkon rakenteesta ja hallinnosta. Nämä kysymykset korostuvat vaaleissa, sillä niissä valitaan juuri näissä asioissa valtaa käyttävät päätöksentekijät. Jotakuinkin samaa mieltä ollaan siitä, että taloudellista yhteisvastuuta on lisättävä.

Sen sijaan keinoista vallitsee suuri erimielisyys: luultavasti syy on se, että talousasioihin uudelleen järjestely merkitsee myös vallan uusjakoa. Missä päätetään rahasta, käytetään suurinta päätösvaltaa. Siksi tarvitsemme kiireesti yhteisen näyn siitä, miten kirkko järjestää taloudenpidon, seurakuntarakenteen ja yhteisen hallinnon lähivuosikymmeninä. Tätä tarvitaan jo siksi, että että kaikkialla Suomessa voi tulevaisuudessa toimia kirkkomme seurakunta.

Toisaalta tarvitaan selkeä näky kirkosta instituutiona ja sen suhteesta yhteiskuntaamme ja kulttuuriin, jossa elämme. On mietittävä uudelleen kaikki ne tavat, joilla kirkkomme on suhteessa julkiseen elämään ja niihin asioihin, joita ihmiset pitävät tärkeinä. Kirkkomme on tottunut tekemään päätöksensä esimerkiksi uskonnonopetuksesta, kirkollisten toimitusten yksityiskohdista, uskonnon asemasta kouluissa ja muista tämän kaltaisista asioista itse ja omista lähtökohdistaan.

Se, mitä nämä ratkaisut merkitsevät ihmisten arkitodellisuudessa, muovaa ihmisten käsitystä kirkosta enemmän kuin se, mitä kirkko on näillä päätöksillään ja viesteillään ajatellut tarkoittavansa. Tällaisista asioista syntyvät ihmisten mielikuvat kirkosta instituutiona. Tässä kirkkomme on vielä monessa suhteessa lapsenkengissä. Ymmärrämmekö esimerkiksi, millaisen viestin annamme, kun sanomme, että pappi ei sitten tule perheenne juhlaan ellei lastanne kasteta? Hahmotammeko, mitä tämä merkitsee kirkon mission kannalta?

Kolmas näkökulma onkin juuri kirkon missio. Kirkko on olemassa, koska Jumalalla on annettavaa. Siksi tarvitaan näkyjä seurakunnasta, hengellisistä yhteisöistä, rukouselämästä, ihmisen kokoisista kohtaamisista ihmisten välillä Jumalan kasvojen edessä.  Nimitän sitä hengellisen elämän “ruohonjuuritasoksi”. Ilman tätä näkökulmaa ei ole mitään muutakaan.

Vain ruohonjuuritasolla kasvaa uutta elämää. Sillä tavalla elää ja uudistuu myös kirkko: alhaalta ylöspäin. Aina. Tarvitsemme siis näkyjä siitä, millaisia yhteisöjä, toimintaa ja jumalanpalveluselämää tarvitaan tulevaisuudessa.

Viinipuun teeseistä hahmottuu jotakin kaikista näistä kolmesta näkökulmasta. Ehdotamme esimerkiksi, että talousalueet olisivat suuria, mutta seurakunnat mahdollisimman pieniä ja lähellä ihmistä (ensimmäinen näkökulma).

Ehdotamme, että emme enää toimisi kuin olisimme kulttuuria konstituioiva puolivaltiollinen kansankirkko, vaan suhtautuisimme toisiin kirkko- ja uskontokuntiin tasavertaisina ja avaisimme kaikille jäsenille mahdollisuuksia osallistua päätöksentekoon (toinen näkökulma). Toivomme, että hiljentyisimme ja rukoilisimme enemmän ja antaisimme tilaa jokaisen kutsumukselle toimia toisten hyväksi (kolmas näkökulma).

Kirkon uudistaminen edellyttää siis monitasoista ja monta tulokulmaa yhtä aikaa yhdistävää ajattelua. Viinipuulaisilla ei yksinään ole valmista ratkaisua kaikkeen – enkä usko olevan muillakaan kirkon vaaleihin osallistuneella ryhmittymällä. Viinipuussa on kuitenkin virinnyt tätä asiaa koskeva yhteinen toive: haluamme kutsua kaikkia etsimään yhdessä suuntia kirkon tulevaisuudelle.

Tätä etsintää ei kuitenkaan tehtäisi vain vaaleissa valituissa toimielimissä tai suljetuissa päätöksentekohuoneissa, vaan avoimesti kaikkien halukkaiden kesken. Eikä tarkoitus ole vain puhua: on rukoiltava yhdessä, toimittava yhdessä ja elättävä uskoa todeksi yhdessä. Niiden kautta Pyhä Henki muuttaa meitä ja yhteisöjämme.

Tähän emme pysty erillisinä, vain samanmielisten toisiaan kyräilevinä kerhoina. Emme kirkkona löydä yhteistä tietä tulevaisuuteen, ellemme ole valmiita löytämään hyvää toistemme näkemyksistä. Ehkä siksi kaikkein kipeimmin tarvitsisimme kyvyn nähdä, että Pyhä Henki toimii sielläkin, missä ollaan oman kirkkopoliittisen viiteryhmäni kanssa eri mieltä.

Iloitsen siitä, että Viinipuu-yhteisö haluaa rakentaa yhteisiä näkyjä kirkosta kaikkien kanssa. Miksi? Koska kirkko on yhteisö, kaikkien ja kaikenlaisten ihmisten yhteisö. Ja koska kirkolla on yhteinen tehtävä: antautua seuraamaan Jeesusta ja jakaa kaikille ihmisille Jumalan hyviä lahjoja.

Janne Keränen

Kirjoittaja on pastori ja ollut mukana perustamassa Viinipuu-yhteisöä. Hän toimi kirkolliskokous- ja hiippakuntavaltuustovaaleissa pappien Viinipuu-vaalilistan asiamiehenä.