Toinen päivä kirkolliskokouksessa: Sinä olet kirkko

äänestys

Äänestyspainike, jolla myös pyydetään puheenvuorot, jos Pyhä Henki jotakin tolkullista (tai vähemmän tolkullista) sanottavaa antaa.

silence

Yritän myös muistaa tämän viisauden, jonka olen valinnut kirkolliskokouskäytökseni ohjenuoraksi.


Tänään olemme perehtyneet kirkkohallituksen
vuosikertomukseen sekä kirkon taloustilanteeseen. Täällä puhutaan isoista asioista ja isoista rahoista. Kun kirkkohallituksen kansliapäällikkö kertoo, kuinka valtavasti meillä on rahaa, soi minussa kysymys, onko se hyvä vai huono asia, mitä se meille tekee ja mitä me osaamme sillä tehdä. Se on nimittäin valtaisan ohjaava asia, se vangitsee toimijuuttamme ja toisaalta sillä maksetaan eläkkeet ja mahdollistetaan se, ettei kuolla nälkään. Raha. Jeesus puhui rahasta paljon, ja jotakin viisasta siitä ovat lausuneet myös kirkolliskokousedustajakollegat.

Minua alkoi vuosikertomuksessa kovasti mietityttää ekklesiologinen metataso. Siis se, mistä kirkkohallitus vuosikertomuksessaan oikeastaan puhuu, kun se puhuu “kirkosta”. Mikä ja kuka on kirkko?

Tämä pohdinta penkissä johti ensimmäiseen puheenvuorooni:

“Rakkaat sisarukset Kristuksessa,

Minä olin yhtä paljon kirkko silloin, kun minut kuukauden ikäisenä kastettiin, kuin olen nyt. Viimeisen henkosensa vetänyt, perille päässyt seurakuntalaiseni on kirkko yhtä lailla kuin aktiivisesti touhuava ja toimiva liikkuva seurakuntalainen. Kirkko on kaikkien pyhien ja enkeleiden kanssa ylistävä, alttarille polvilleen valahtava kokonaisuus, joka elää tuolla ja täällä, kaikkialla.

Kansliapäällikkö esitteli tehokkaasti ja selkeästi – lämmin kiitos siitä! – kirkkohallituksen arvokasta ja suuritöistä toimintaa, eli tuon kirkon tukirakennetta. Kirkkohan on Kristuksen ruumis, jolla ei ole mitään hätää koskaan, se on ikuinen. Kirkkohallitus puolestaan on valmisteleva ja toimeenpaneva, seurakuntaelämää ja kristittynä elämistä mahdollistava elin, väline, tukirakenne.

Välillä vuosikertomuksen ilmaisutavasta on kuitenkin vaikea tavoittaa, mitä kirkkohallituksessa ymmärretään “kirkolla”. Tuo itseymmärrys ei ole vain retorinen haaste, vaan valuu ruohonjuurelle ja vaikuttaa seurakuntaelämään konkreettisesti. Kielenkäyttömme luo todellisuutta ja toimintaa. Vuosikertomuskuvauksessa “me” tuntui välillä viittaavan kirkkohallitukseen, mutta toisinaan kokonaisuuteen nimeltä “kirkko”. Kirkkohallitushan ei ole kirkko. Kirkolliskokouskaan ei ole kirkko. Kirkko ei ole myöskään seurakuntien tiloissa tapahtuvaa toimintaa ja tekemistä, harrastamista, vaan se on identiteetti, se on olemista. Se on neljän miljoonan ihmisen yhteisö. Kirkko ei ole tietty institutio ja organisatorinen keskus, vaan kirkolla on instituutioita ja organisaatiota.

Kirkkohallituksen ilmaisussa kirkkokäsitys on kuitenkin hyvin instituutiolähtöinen, henkilöstölähtöinen, organisaatiolähtöinen. Kun kirkkohallitus sujahtaa kirkon synonyymiksi – mitä tapahtuu vuosikertomuksen kirkkokäsityksessä sekä sen esittelyssä – seuraa kaksi toistensa kanssa ristiriitaista puhetapaa, jotka vaikuttavat suoraan myös talouspäätöksiin.

Puhutaan:

a) jäsenyyden vahvistamisesta – jolla toivottavasti tarkoitetaan monimuotoisen kristillisen identiteetin tukemisesta

mutta silti samalla

b) käytetään käsitteitä, kuten “asiakaspalvelun parantaminen”.

Minä olen pappi, kristitty ja seurakuntalainen. Minulla ei ole kirkossa koskaan ollut eikä tule ikinä olemaan yhtäkään asiakasta. On vain tämä sotkuinen suku, Jumalan hullut. Minä tarvitsen sinua. Minusta onkin äärimmäisen tärkeää, että kun puhumme täällä salissa kirkosta, mietimme rehellisesti, haluammeko olla palveluntarjoaja vaiko yhteisö ja organismi. Se säteilee täysin ja suoraan seurakuntaelämään, ainakin Helsingin seurakuntayhtymässä, jonka seurakunnissa asun ja työskentelen.

Annan kaksi esimerkkiä (monien joukosta), joiden kautta tämä kirkkokäsityksen kapeus käy vuosikertomuksessa esille:

  1. Kertomuksessa puhutaan kirkon missiosta, eli siitä, että meidät on lähetetty maailmaan, sekä kirkosta globaalina perheenä. Se kuitenkin sanallistetaan niin, että kirkolla on “yhteistyötahoja” tai “tärkeimpiä yhteistyökumppaneita”, kun viitataan lähetykseen ja kansainväliseen vastuuseen. Lähetysseura ja KUA ovat tärkeitä toimijoita, mutta eivät ne ole kirkon yhteistyökumppaneita. Kirkkohallituksen yhteistyökumppaneita, juu, mutta eivät kirkon. Ne ovat kirkko. Osa kirkkoa: 2,4 miljardin kristityn yhteisöä maailmassa. Tähän edustaja Steffansson toikin jo syvällisiä näkökulmia.
  2. Asiakirjan alussa painotetaan paljon ”pakolaiskriisiä”. Kuvaus kuulostaa kuitenkin enemmän Suomen kansallisvaltion näkökulmalta kuin globaalin kirkon näkökulmalta. Se ei tavoita sitä kriisiä, joka on menossa nyt, myös raukoilla rajoillamme, kun juttelemme tässä. Meillä on kriisi. Tosin se ei ole Suomessa. Kristuksen ruumis huutaa kipua maailmassa. Se on kirkko.

Ehdotankin, että jatkossa kirkkohallituksen vuosikertomus sisältäisi avoimen määritelmän siitä, mikä on ’kirkko’, ja mikä on ’kirkkohallitus’, ja tuota itseymmärrystä seurattaisiin läpi asiakirjan ja erityisesti toiminnan. Silloin asiakirjassa ilmenevät tavoitteet, kuten kohtaaminen ja rakkaus, pääsisivät parhaiten valloilleen ja toteutumaan.

Kirkko elää ja hengittää lujaa, ihmisyys huutaa syntyessään ja kuollessaan, ja kirkko sykkii ihmisissä, heidän arjessaan ja kontakteissaan. Kirkkohallituksen tehtävä on tukea tuota kirkkoa.”

Pyhä Henki antoi sitten vielä tällaisen täräytyksen loppuun. Tätä en ollut meinannut sanoa, mutta jotakin tällaista (tosin ennalta täysin muotoilematonta, varmasti takeltelevampaa kuin tässä) tuli ulos:

“Tutkin opinnoissani etnisyyttä ja tarkastelen erityisesti valkoisuutta. Vuosikertomuksen kuvasto tarjosi siihen paljon aineistoa. Ei-valkoisia, omilla kasvoillaan aktiivisina toimijoina näkyviä ihmisiä kuvastossa oli yksi: musta pieni lapsi hökkelimökissä. Toivon, että muistamme myös kuvaston käytössä ihmisyyden kirjon ja koko kirkon, emmekä käytä stereotyyppistä ja harhaanjohtavaa aineistoa.”

Tarkennuksia, joita en puheenvuorooni lisännyt, mutta joita tuumin pienessä päässäni:

Mikä on ”yhteiskunta”?

Vuosikertomuksessa puhutaan kirkon yhteiskuntasuhteista. Teologi-valtiotieteilijälle, joka on myös kristitty ja kansalaisyhteiskunnan toimija, tuo sanapari on äärimmäisen herkullinen ja kiinnostava. Koska kirkko käsitetään ja määritellään kertomuksessa instituutiolähtöisesti, myös yhteiskuntasuhteita kuvataan organisaationäkökulmasta, ja ne näyttäytyvät hallitus-, eduskunta- ja mediayhteydenpitona. Kirkon identiteetti ei asiakirjassa rakennu lainkaan vastakulttuurisesti tai osana ruohonjuurelta nousevaa, kansanliikkeissä ja niiden vierellä elävää, dynaamista organismia. Yhteiskunnallisina toimijoina nähdään ensisijaisesti instituutiot ja muodolliset vallankäyttäjät. Mikä on ihminen? Kuka hän on? Miten kirkko elää yhteiskunnassa ja kristitty yhteiskuntana? Ei se ainakaan sillä ole kuitattu, että ministeri tulee kirkolliskokoukseen kylään ja siteeraa – toki voimalla ja kauniisti Paavalia. Kyllä siihen enemmän tarvitaan. (Täältä muuten lisää Paavalia arkkipiispalta, viime kirkolliskokouksen alta, jos edellisen linkin matsku ei kolahtanut.)

Mikä on ”kansainvälisesti toimiva kirkko”?

Seurakuntien rooli osana globaalia kirkkoa ei identiteettitasolla saa kirkkohallituksen toiminnasta – ainakaan tuon vuosikertomuksen perusteella – syvällistä tukea. Se ei käy ilmi myöskään strategiasta. Ikäänkuin missio ei olisi meidän, Kristuksen kirkon, vaan se olisi joidenkin ”yhteistyökumppaneiden”, organisaatioiden, ammattilaisten, joille kristillisyyttä voi ulkoistaa. Mutta kun missiota ei voi ulkoistaa. Eikä armoa. Eikä rakkautta. Eikä uskoa. Sitä voi vain elää tai olla elämättä. Meidän kirkkomme – tänäänkin – elää mukana ja toimii rauhanprosesseissa Syyrian kauhujen äärellä, elää yhteydessä Myanmarin, Laosin, Tansanian, Venezuelan, Bolivian, Kolumbian ja Mauritanian ihmisiin. Tai etsii oivalluksia ja oppijalähtöisyyttä yhdessä jordanialaisten kanssa.

Eikä kirkkomme tee ja elä sitä vain järjestöjen muodossa, vaan erityisesti jokaisen kristityn ihmisen kautta. Kun kirkon vuosikertomuksessa puhutaan ”kirkostamme ja sen ulkomaisista toimijoista”, onko tuolloin kyse vain virallisista organisaatioista, vaiko myös heistä, jotka asuvat ulkomailla, tekevät siellä työtään, rakastavat ja rakentavat? Näen hyvin ongelmalliseksi sen, että meillä kansainvälistä kristillisyyttä on se, joka kanavoituu tiettyjen organisaatioiden kautta, ei esimerkiksi se, joka sykkii ihmisten elämässä, arjessa ja kontakteissa, joita kirkko voisi keskushallinnon tahollakin tukea. Ja voimalla.

Ketkä ovat ystäviä ja ketkä eivät?

Mietin myös sitä, että yhä edelleen jotkut kansanvälisistä yhteistyökirkoistamme ovat ”ystäväkirkkoja/seurakuntia” ja toiset ”lähetyskumppaneita”. Etnisyyden perusteellako tuo teologinen erottelu tehdään? Kestämättömän tuntuista.

Positiivisesta uskonnonvapaudesta

Viinipuulle positiivinen uskonnonvapaus on tärkeä teesitason periaate. Sen on huomioinut myös kirkolliskokous, mistä suuri kiitos. Kertomuksessa menee kuitenkin sekaisin luterilaisen kirkkomme erityisasema ja positiivisen uskonnonvapauden painottaminen. Esimerkiksi: “Positiivista uskonnonvapautta korostettiin systemaattisesti kirkkohallituksen lausunnoissa ja yhteydenotoissa viranomaisiin. Tästä huolimatta yhteiskunnassa näyttää vahvistuneen trendi, jossa uskonnonvapauden toteutuminen julkisessa tilassa kapeutuu (Puolustusvoimat, vankilasielunhoito). Myönteinen asia on, että keskustelu koulujen juhlaperinteestä on rauhoittunut eikä esimerkiksi Suvivirren laulamisesta kouluissa enää keskusteltu.” Olemmeko me huolissamme oman kirkkokuntamme monopolihenkisen erityisaseman sortumisesta, vai haluammeko ajaa tasa-arvoista, positiivisen uskonnonvapauden turvaamaa roolia yhteiskunnassa kaikille uskonnoille ja vakaumuksille? Mikäli jälkimmäistä, Suvivirsi ei ole tällä hetkellä uskonnollisen vainon kohteena. Mutta moni muu – ihan ihminenkin – Suomessa on. Olkaamme rohkeat, kun eniten valtaa kantavana kirkkona etsimme erityisesti muille toimintatilaa ja mahdollisuutta uskonnollisen identiteettinsä elämiseen todeksi. Juuri tuolla vankiloissa, Puolustusvoimissa ja koulumaailmassa.

Nettisivut

Vuosikertomus täräyttää mulle ihan skuuppihenkisen uutisen: “Uudistetaan myös kirkon yhteinen evl.fi-sivusto vuoden 2016 ensimmäisellä puoliskolla.”

Odotan innolla, mainiota! Toivon, että tulevat nettisivumme ovat jollakin tavalla samassa hengessä elävät, kuin ruotsalaisen naapurikirkkomme sivut. Eivät hierarkisen instituution, vaan yhteisön tila. ”Svenska kyrkan finns där människor finns.”

googletus

Illan viimeinen googletus hieman huvitti itseänikin. Mutta täysin tosissani piti vielä muistuttaa sielua perusasioista ennen iltapesuja.

Puhumista on hyvä ryydittää rukouksella. Tulee meditoida ja rukoilla paljon, jotta sydämen puhtaus mahdollistuu. Tätä veisaten lähdimme tähän aamuun. Lähde sinäkin huomiseen, jos työtä saat tehdä tai joudut tekemään:

Loit, Herra, minut maailmaasi,
nyt työni tarkoitusta kyselen.
Teen työtä sinun antamaasi,
suo, että tahtoasi kuuntelen.
Loit minut palvelemaan toisia.
Vapaana anna minun palvella.

Luo minuun uutta luottamusta,
kun työssä näännyn tai en työtä saa.
Suo tyyntä mieltä, huojennusta,
kun töiden ruuhka mieltä ahdistaa.
Kun työni turhuus katseen pimittää,
taas näytä suunta, anna määränpää.

Työn vaiva kuuluu kutsumukseen,
sen kantajiksi yhteen meidät loit.
Siis kytke minut tarkoitukseen,
oi Luoja, jonka maailmalle soit.
Et luonut kilpailua, raadantaa.
Oi Luoja, anna minun rakastaa.

Kun luomakuntaa, Herra, kannat,
teet itse kaiken rakkaudesta.
Näin ihmiselle arvon annat,
työkumppaniksi pyydät jokaista.
Suo meidän elää muita palvellen,
niin kaikki työ saa suunnan yhteisen.

 

Marjaana

Viinipuun kirkolliskokousedustaja

Mainokset

Ensimmäinen päivä kirkolliskokouksessa: Valta ja vallaton rakkaus

Maailmassa on 2,4 miljardia kristittyä. Heistä valtaisan pieni joukko elelee Suomessa, ja osa noista suomalaisista kristityistä muodostaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon. Heistä 109 on viikon verran kokoontuneena Turkuun, päättämään rakkaan ja rosoisen kirkkomme asioista. Minä olen yksi heistä. Me olemme kirkolliskokous.

imageTämä tämmöinen kirkolliskokous perustettiin vuoden 1869 Schaumanin kirkkolaissa. Paljon on vettä virrannut Aurajoessa tuon jälkeen, ja taas tänä vuonna kirkolliskokous saapui koolle. Minut valittiin porukkaan Viinipuu-yhteisön joukosta, ja tuon porukan raapustelemien teesien valossa olen täällä ihmettelemässä ja tarkastelemassa sekä osaltani päättämässä siitä, mitä kirkko, Kirkko ja Kristuksen ruumis on.

Tänään, nelivuotisen kirkolliskokouskauteni alkaessa, en kuitenkaan ole ripaustakaan enempää ”kirkko”, kuin mitä olin viime jouluna tai kuukauden vanhana, kun minut kastettiin. Nyt vain olen saanut tällaisen vastuutehtävän, hetken heilun täällä, ja sitten tulee joku muu. Luterilainen sisarukseni Suomessa; tiesithän siis, että kun sanot ”kirkko sitä” tai ”kirkko tätä”, se kirkko olet sinä? Kirkko olet sinä, ihan senkin tiimoilta, mitä me täällä neljän vuoden aikana päätämme – vaikkapa avioliitosta, kirkon suhteesta valtioon tai toisiin Suomessa eleleviin uskontokuntiin ja kirkkoihin, ihmisoikeuksia koskevista säädöksistä, seurakuntarakenteesta, arkkipiispanvaalin vaalitavasta. Juuri niistä asioista, joista usein todetaan, että ”kirkko aina…” tai ”kirkko ei koskaan”. Sinä olet kirkko. Sinä päätit, ketkä täällä Turussa nyt huseeraavat. Rukoillen me nyt täällä yritämme rakentaa tuon luottamuksen varassa – ja etsimme viisautta ja kärsivällistä luovuutta.

Mitä ensimmäisenä kokouspäivänä sitten tapahtui? Rakkaan, fundeeraavan ja ”ei-istu-10-sekunnin-liveklippiin-ja-todella-hyvä-niin”-arkkipiispamme avajaispuheenvuoron jälkeen vietimme yhdessä messun. Turun tuomiokirkon jykevien seinien kaikuessa virsistä ja hiljetessä rukoukseen muistelin viime kertaa, kun olin koolla näin moninaisella luterilaisella porukalla. Silloin vietin messua Namibiassa, luterilaisten kanssa, jotka saapuivat esimerkiksi Japanista, Etelä-Afrikasta, Argentiinasta, Norjasta, Tansaniasta, Saksasta ja Suomesta. Ja tänään tunsin jotakin samaa: tässä me taas olemme. Kirjava kirkkomme. 32 pappia ja 64 maallikkoa, kuka Lapualta, kuka Mikkelistä, kuka Oulusta, kuka Espoosta. Ja se sama Namibiassakin kohdattu moneus läsnä tässäkin sakissa: luterilaisuutta voi elää todeksi, ymmärtää ja tulkita niin kovin monin tavoin. Meidän tehtävämme siinä moninaisuudessa on sitten etsiä jonkinlaista tietä yhteyteen ja aitoon vastuuseen.

joukkokokous

Vedettiin kesäisesti mustissamme.

Lahjat ovat monet,
Henki on yksi,
hän on Henki Herran.
Lahjat ovat monet,
Henki on yksi.
Hän yhdistää meidät.
(Näitä kursiivilla kirjoitettuja olemme porukalla tämän päivän aikana veisanneet.)

Jumalalle kiitos, saimme aloittaa messulla. Onhan se vahvaa, että demokraattisesti valittu päätöksentekoelin tulee ja pistää vieretysten polvilleen. Vastuulla raskautettu joukko tuo riipivän pienuutensa, sykkivän kiitoksensa, häkeltyvän, hölmistyneen ihmisen osan syvän suuruuden äärelle.

Synti kyllä ahdistaa,
minut tahtoo hukuttaa,
myrsky nousee syvyydestä.
Armon voima aina kestää.

turuntuomiokirkko

Alttari ja valo katsoi kohti.

Tästä me lähdemme liikkeelle, ja tästä kirkolliskokouksessa on kyse. Kyse on jumalakäsityksemme todeksi elämisestä ja kristillisestä antropologiasta. Kristillinen ihmiskuva on samanaikaisesti raadollinen ja radikaali: minä olen osa ongelmaa ja minä olen osa sen ratkaisua. Aina ja samanaikaisesti. Kipeä ja upea. Syntinen ja vanhurskas.

taksi

Opiston eteen kurvannut taksi. Jokainen nunna ja jokainen konna on simul iustus et peccator, samalla syntinen ja vanhurskas.

Tämä kaksitahoisuus kävikin ilmi kaikessa siinä, mitä tänään saimme aikaan. Täällä ei edetä hötkyilemällä, vaan verkkaisesti. Toistuvasti kiirehditään odottamaan. Tänään kiirehdimme odottamaan esimerkiksi varapuheenjohtajiston valintaa. Sen lisäksi päätimme siitä, kuinka monta jäsentä kussakin valiokunnassa on, ja ketkä toimivat kunkin hiippakunnan valitsijahenkilöinä. (Täältä voit seurata päätöksentekoa viikon edetessä, noin muutenkin.)

Illalla, muiden jatkaessa joko pururatavaliokuntaan, saunavaliokuntaan, lobbausvaliokuntaan tai pankkivaliokuntaan, jäivät nuo valitsijahenkilöt tekemään päätöksiään siitä, ketkä meistä istuvat nämä neljä vuotta missäkin valiokunnassa. (Näitä kuvioita oli toki jo etukäteen hiippakunnittain sorvattu). Valiokuntasuhmurointien ja päätöksenteon tulos paljastettakoon myöhemmin.

aurajoki

Ensikertalaiset Toiviainen (Helsinki) ja Paalanne (Oulu) suuntaavat kohti lobbaus- ja illanviettovaliokuntaa. Matkalla pohdimme pastoraalisesti kohtamamme veden olemusta. ”Oisko tää nyt se Aurajoki?”

 

varpaat

Turku raapi rakoille välittömästi. Edustaja antaa kaikkensa, kävelee keskustaan ja verkostoituu verille asti.

Kaikkea tuota “kuka istuu minkäkin pallin päällä ja kuka pääsee päättämään mistäkin” -kulttuuria täällä, kuten kaikissa ihmisyhteisöissä, ympäröi jännite vallan ja rakkauden välillä. Mitä enemmän me uskallamme luopua vallanhalusta, ja mitä syvemmin rohkenemme aitoon, raadolliseen ja raapivaan rakkauteen sekä armolahjojen etsimiseen toisistamme, sitä voimakkaamman, toimivamman ja luovemman kuvion saamme sorvattua kasaan. Sitä paremmin voimme henkisesti ja hengellisesti, ja sitä suurempi tila Jumalalle muodostuu toimia.

Jos meitä aina ensisijaisesti kiinnostaa se, miten rakkaus voisi olla totta ja voittaa, ei se, onko minulla varmasti eniten valtaa, tulos on yleensä jokseenkin totuudellinen. Rujo. Aito. Pelottava. Toimiva. Se vie tuuliselle paikalle, oman alastomuuden äärelle. Uskon, että sieltä löytyy voima kirkon rakastamiseen: voimattomuuden kohtaamisesta ja rakastamalla etenemisestä. Radikaalisti rakastavan Jumalan kuunteleminen estää sokaistumasta, kulkemasta korskealle tielle.

Hän kristikunnan pyhittää,
sen uuteen toivoon synnyttää
ja eksymästä estää.

Ensimmäisenä kirkolliskokouspäivänä kuultiin puheenvuoroja pätevyyden osoittamisesta. Tämä siksi, että valittiin ihmisiä tärkeille paikoille. Minä olisin halunnut kaikilta ehdolle esitetyiltä kysyä myös ja erityisesti seuraavaa: “Miksi sinä olisit tähän tehtävään huono? Mikä sinussa on ihan kesken?” Pätevyys on hurjan tulkinnanvarainen asia. Kokemusasiantuntijuus, jota rakas piispani usein nostaa esille, on äärimmäisen arvokasta, ja sen tiimoilta ketään ei voi muodollisella pätevyydellä korvata. Tämän vuoksi kirkolliskokouksen valkoisuus, miehisyys, korkea keski-ikä, vahvat abiliteetit ja muutama muu homogeeninen seikka rikkoo edustuksellisuutta voimakkaasti.

Kirkollinen päätöksenteko ei voi eikä saa olla ihan samanlaista kuin kunnanvaltuustohommat, oppilaskunnan puheenjohtajisto tai HOK-Elannon vaalit. Tässä Kristuksen porukassa pitää saada päästä päättämään asioista, vaikka on sosiaalisesti vaivaantuvaa sorttia, vähemmän CV-orientoitunut, urakehitykseltään seikkaileva tai vajavainen tai papereiden kanssa ADHD-henkinen sählääjä. Onneksi meissä kirkolliskokouksen väessä on joukossa tuollaistakin sakkia. Tämä ei voi olla kermaa ja eliittiä, tämän on oltava porukka heitä, jotka ovat ihan kesken ja haluvat rakastaa niin, että sattuu. Ja rakkaudella en viittaa mihinkään imelään enkä miellyttävään, vaan sellaiseen, joka huutaa syntyessään ja huutaa kuollessaan ja välissä hengittelee. Tai kuten Viinipuu-yhteisömme profeetta Mika Ijäs on sanaillut Kristuksen rauhasta: “Se on se kaikkea kilpailua, paremmuutta ja p*skantärkeyttä sohaiseva rauha, joka sohaistessaan ei ihmeemmin terapoi vaan paljastaa.”

jalkojenpesu

Kuva opiston vessasta. Älä pese omia. Pese toisten.

Jotta tämä vallan ja rakkauden suhde säilyisi mielessäni, otin matkalukemistooni mukaan muutamia kirjoja, jotka haastavat minua. Siis sellaisia, jotka eivät ihan ole mieleeni, mutta sanovat jotakin oleellista. Yksi niistä on Tony Campolon, evankelikaalishenkisen pastorin ja aktivistin kepeähkön voimakas, sävellajiltaan pohjoisamerikkalainen teos Choose Love Not Power: How to Right the World’s Wrongs from a Place of Weakness. Hän kirjoittelee tällaisia:

“The God who set aside power in order to live out love — fully expressing that love on Calvary’s tree — is at the core of the Christian message to the world. Yet in the centuries since Christ’s refusal to yield to Satan’s temptation to establish his kingdom through economic, political, and religious power, the Church has struggled to make the same refusal. — All too frequently, Christian activists at both ends of the political spectrum see power as the primary instrument for saving the world. ‘If we just had the power,’ they say, ‘we could set everything right.’ I want to say to them, ‘I wonder why Jesus didn’t think of that?’

The world’s most pressing problems — the degradation of God’s creation, economic instability, systemic inequality, perpetual war—demand solutions. Shouldn’t the urgency of these issues compel us to grab every tool at our disposal…even power? Or should we reject political, economic and religious might in favor of the ‘weakness’ of love? Anyone who is passionate about setting right the world’s many injustices must wrestle with these questions. — Jesus chose a harder way. He chose the way of the cross. He would save the world not through power, but through sacrificial love. We have to remember to be the Church that has struggled for centuries to follow the Savior’s example. Are you ready to choose the harder way?”

Eli: All you need is love. Se, miksi se on kuulostaa niin häpeälliseltä, johtuu siitä, että se on niin totta. Se riisuu kaiken ironian ja kysyy: kannatko vastuusi?

Minä vastaan, että joo. Aion ainakin tehdä parhaani.

The Beatles: All You Need Is Love.

Ja sitten pitää tietenkin kuunnella Haddawayta, joka kysyy: What Is Love?

Sitä täällä on 109 tyyppiä neljän vuoden ajan miettimässä.

Marjaana

Viinipuun kirkolliskokousedustaja

Hyvät elimet – mietteitä kirkolliskokousvaalien jälkeen: Miten meidän käy?

ChristtheredeemerKirkolliset vaalit on käyty ja maa on saanut uudet hiippakuntavaltuustot ja uuden kirkolliskokouksen. Ja ensivaikutelmaltaan hyvät sellaiset, jos asiaa tarkastelee täältä Reuna-Suomesta, pääkaupunkiseudulta.

Viinipuun osalta vaalit menivät ja eivät menneet hyvin. Helsingin hiippakuntavaltuustoon tulivat papeista valituiksi Marjaana Toiviainen ja Tapio Leskinen, joista Marjaana myös kirkolliskokoukseen. Se on paljon porukalta, joka alkoi keittyä kokoon vasta viime kesänä.

Viinipuun maallikkoehdokkaista ei näissä kinkereissä valittu ketään. Ja se on paitsi sääli, myös suuri harmi. (…sanoinko jo, että en pidä tuosta sanasta maallikko, poistaa pitäisi kielestä se…)

Kirkolliskokousvaalin tulosta on analysoitu ja kommentoitu. On pohdiskeltu muun muassa sitä, miten tulevissa isoissa äänestyksissä tulee käymään. Seurakuntarakenneuudistus meni viime kaudella nurin, ja siihen varmaan palataan. Tänään (17.2.2016) eduskunta hyväksyi uudistetun avioliittolain edellyttämät muutokset, ja tämäkin tullee uudessa kirkolliskokouksessa esille.

Jos katselee uutta kirkolliskokousta kokoonaisuudessaan, niin se lienee hyvinkin onnistunut ja edustava mikstuura koko maan kirkollisesta ilmanalasta – niin monipuolisesti eri tavalla ajattelevia viisaita ihmisiä sinne on valikoitunut.

Uskon ja ajattelen, että jokaiselle sinne valitulle luterilainen kirkko Suomessa on tärkeä ja rakas. Jokainen heistä haluaa sille parasta mahdollista tulevaisuutta ja toimii sen hyväksi, parhaan ymmärryksensä mukaan.

Keskenään eriäviä käsityksiä luterilaisen kirkon hyvästä on paljon. Marjaana ja Tapio ehkä haluavat ehdottaa jotakin muutosta, johon esimerkiksi Pitäjänmäen Arto Antturi tai Kemppaisen Jari Pälkäneen pappilasta, tuo veli ja entinen asuinkumppani, eivät voi suostua. Joissakin toisissa asioissa puolestaan olemme tismalleen samaa mieltä ja korostamme samoja näkökulmia.

Eriäviä käsityksiä on paljon. Munkki Serafimia soveltaen, kaikki ovat omalla tavallaan väärässä.

Mieleen on jäänyt ennen viime joulua yksi Olli Valtosen ajatus. Hänen mukaansa monet ovat nykyään huolissaan tulevaisuudesta ja kyselevät ahdistuneina: ”Miten meidän käy?”
Ollin mukaan meidän käy hyvin.

Meidän käy hyvin, jos pysymme yhdessä.

Siksi tarvitsemme yhteentulemista ja yhdessäpuhumista. Tarvitsemme näkökulmia ja loputtomasti perusteluja sille, mitä voi muuttaa, ja millä tavalla, sekä sille, minkä haluamme kirkossamme pysyvän ennallaan.
Sillä kirkolliskokouksessa olevilla ihmisillä on nyt tuo valta – valta säilyttää ja valta viskata menemään, valta repäistä rikki ja valta ommella yhteen.

Siksi, jos saisin jotakin uusilta kirkolliskokousedustajilta pyytää, niin sitä, että he uskoisivat myös eri tavalla ajattelevan ja uskovan myös ajattelevan luterilaisen kirkon parasta ja etua.

Sillä meillä on paljon taitavia ja luovia ihmisiä – työntekijöissä ja etenkin seurakunnan jäsenissä – ja kaikkien kaikkia taitoja ja kykyjä tämä kirkko tarvitsee. Jos jonkun osaamiselle ei ole tällä hetkellä paikkaa, se ei johdu siitä, etteikö sitä olisi.
Sitä ei vain vielä ole keksitty.
Koska sitä ei ehkä kukaan vielä ole keksinyt kysyä.

Meidän käy hyvin, jos pysymme yhdessä.

Tapio Koivu
pappi

Anita Ahtiainen: Asiat, joista ei puhuta, alkavat huutaa

Anita kirkoksrkki 2 IMG_4338Olen yllättynyt kapeudesta, jolla ”ihminen” määritellään kirkollisen keskustelun rivien väleissä. Ihmisen määritelmä venyi nihkeästi myös kirkolliskokouksen vaalipaneelissa Kallion seurakuntasalissa. Osin se johtui kysymysten rajauksesta, osin vastaajien kapeasta näkökulmasta vastata. Tyypilliselle keskustelijalle ihminen on samanlainen aikuinen kuin hän itsekin on. Epäilenpä, että näin saattaa käydä monessa seurakuntaneuvostossa, kirkkovaltuustossa ja kirkolliskokouksessakin.

Kallion keskustelussa mainittiin ne toiset, ne vähäosaiset diakonia-asiakkaat (KAUHISTUS! TUO SANA PITÄISI KIRKKOLAILLA KIELTÄÄ!), joista toki pitäisi huolehtia. Naimaikäiset homot ja heterot saivat paljon huomiota suhteutettuna paikallaolijoiden naimaikäisyyteen, mutta sen eteen monet ovatkin vuosien ajan laittaneet itsensä täysillä likoon. On kohtuullista, jos ja kun seksuaaliseen vähemmistöön kuuluvat voivat alkaa tuntea olonsa turvalliseksi kirkossa. Siinä suhteessa paneelissa oli jotain tuoretta ja toivoa herättävää.

Sen sijaan lapset, lapsuus ja maailma huusivat poissaolollaan. Kirkon verotusoikeudesta keskusteltaessa ei mietitty, pitävätkö ihmiset oikeudenmukaisena sitä, että Suomessa vain luterilainen ja ortodoksinen kirkko saavat kerätä jäsenmaksunsa verotuksen yhteydessä. En saanut nostaa vihreää lappua sen puolesta, että myös muut uskonnolliset yhteisöt voisivat tehdä näin. En kuullut huolta siitä, miten organisoimme yhteistyön muiden kirkkojen ja uskonnollisten yhteisöjen kanssa ollaksemme pakolaisten puolella. En kuullut pohdintaa siitä, kuinka Afrikan, Aasian ja Etelä-Amerikan kasvavien kirkkojen kristityt pääsisivät tekemään lähetystyötä Suomessa.

Minusta on ärsyttävää olla se, jonka täytyy pitää meteliä lasten puolesta. Epäilen nimittäin, etten pyhäkoulupappina ole uskottava tämän asian julistaja. Mutta minulla ei vaan nyt kerta kaikkiaan ole vaihtoehtoa. En ollut edes tajunnut, kuinka helposti ja täydellisesti lapset voidaan unohtaa, kun puhutaan kirkollisesta päätöksenteosta. On upeaa, että edellinen kirkolliskokous sai aikaa päätöksen lapsivaikutusten arvioinnista, mutta on kammottavaa, kuinka kuulee joidenkin ajattelevan tuon säädöksen olevan turha ja oikeita töitä hankaloittava ryppy, jota ei viitsitä sen lainvoimaisuudesta huolimatta toteuttaa.

Lapsivaikutustenarviointi pitää sisällään mahdollisuuden uudistaa päätöksentekokulttuuria. Lapsia kuulemalla opitaan kuulemaan myös muita, joiden äänestä kirkko voi alkaa soida niin kuin sen pitää. Kirkko, jolla on lapsen kasvot, on miljoonakertaa uskottavampi kuin virkamieskasvoinen kirkko. Kirkko, joka kykenee hakemaan päätöksilleen pohjaa väittelyn lisäksi kertomusten, yhteisen tekemisen ja taiteen keinoin, löytää helpommin uusia teitä mennä eteenpäin. Kirkon edustajat, jotka pystyvä myöntämään oman tarvitsevuutensa, pelokkuutensa ja erehtyväisyytensä, ovat uskottavampia kuin vuodesta toiseen samoja juupas – eipäs kysymyksiä jankkaava kirkko.

Viinipuu ei todella ole ainoa ryhmä, joka pystyy ottamaan puheeksi asiat, jotka muuten helposti unohtuvat. Mutta Viinipuussa koen saavani tukea sille, minkä puolesta huudan. Saan nopeasti rinnalleni kanssahuutajia ja voimaa. Saan rinnalleni seurakuntalaisia, jotka luottavat Kristukseen, messuun, joilla on taitoa ja kokemusta yhteisten asioiden hoitamisesta ja jotka uskovat voivansa elää samassa kirkossa ja maailmassa kaikkien kanssa riippumatta kansallisuudesta, iästä, koosta, kielestä, hengellisestä taustasta, varallisuudesta, sukupuolisesta suuntauksesta tai koulutuksesta. Viinipuu ei pidä kiinni sellaisesta, mikä kirkossa ei ole ikuista. Kirkon rakastajat ovat vapaita kulkemaan tulevaisuuteen.

Anita Ahtiainen
kouluttaja, päätoimittaja

Jussi Junni: Viikatteelle on töitä

Junni-finalKirkon hallinto ja sen rakenne milloin turhauttaa, milloin kiehuttaa. Hiippakunnat ja seurakunnat rakenteina periytyvät lähes kahden tuhannen vuoden takaa, rovastikunnatkin vähintään keskiajalta. Uudemmalla ajalla on saatu omiksi organisaatiotasoikseen seurakuntapiirit, kappeliseurakunnat, seurakuntayhtymät sekä koko kirkon keskushallinto. Julkisen vallankäytön läpinäkyvyyden takeena on monia enemmän tai vähemmän demokraattisesti valittuja hallintoelimiä – kirkkovaltuustot, kirkkoneuvostot ja seurakuntaneuvostot seurakunnissa, yhteiset kirkkovaltuustot ja yhteiset kirkkoneuvostot hiippakuntavaltuustot ja tuomiokapitulit hiippakunnissa, kirkolliskokous ja kirkkohallitus keskushallinnossa. Eikä sovi unohtaa tietenkään näiden alaisia johtokuntia, toimikuntia, piirineuvostoja, kappelineuvostoja, työryhmiä ja komiteoita.

Ai niin, muistinko mainita että kirkossa järjestetään neljät vaalit – seurakuntaneuvostojen ja kirkkovaltuustojen vaalit, yhtymien yhteisten kirkkovaltuustojen vaalit, hiippakuntavaltuustojen vaalit sekä kirkolliskokouksen vaali. Organisaatio on lähestulkoon yhtä raskas kuin kunnallishallinnossa, olkoonkin että toimintaa, henkilöstöä ja rahaa on kirkossa huomattavasti vähemmän kuin kunnissa.

***

Viikatteelle on töitä. Raskas, kankea hallinto tuhlaa energiaa vääriin kohteisiin. Moninkertainen päätöksenteko hallinnon eri portailla vähintäänkin tulisi lopettaa ja päätösvaltaa valuttaa mahdollisimman lähelle ruohonjuuritasoa. Ei ole mitään järkeä, että erikseen on olemassa hiippakunta–rovastikunta–seurakunta-linja sekä hiippakunta–yhtymä–seurakunta-linja, joista varsinkin jälkimäisessä johtosuhteet ovat sekavat. Mallia johtamiseen voisi hakea esimerkiksi sellaisista suurseurakunnista kuin Jyväskylä ja Salo, joissa rakenne on huomattavasti yhtymähallintoa virtaviivaisempi.

Kirkon paikallistason rakenteita koskevan uudistuksen kaatuminen kirkolliskokouksessa viime keväänä palautti seurakuntien rakenneuudistuksen lähtöpisteeseen. Hallintorakenteen tulevaisuutta selvittää kirkolliskokouksen asettama komitea, jolle on annettu aikaa tämän vuoden loppuun asti. Tässä suhteessa kaikki ratkaisut ovat vielä avoimia ja niistä keskustellaan tulevalla kirkolliskokouskaudella.

Viinipuu osallistuu keskusteluun hiippakuntamallilla, joka keventäisi nykyhallintoa jättämällä seurakuntayhtymät kokonaan pois. Hiippakunta olisi hallinnollinen perusyksikkö, joka päättäisi alueensa kirkollisverosta. Yhteisesti järjestettävät toiminnot – talous, kiinteistöt, rekisteriasiat sekä yhteiset työmuodot – järjestettäisiin hiippakuntatasolla. Toiminnallinen perusyksikkö olisi taas seurakunta, jossa toiminta voitaisiin suunnitella nykyistä kevyemmällä organisaatiolla.

Hiippakuntamallissa nykyiset hiippakuntavaltuustot saavat lisää painoarvoa ja merkitystä toiminnan suunnittelussa. Samalla tulisi mahdolliseksi se, että seurakuntalainen voi valita oman seurakuntansa hiippakunnan sisällä. Hiippakuntia olisi hyvä olla jonkin verran nykyistä enemmän ja harkitsemisen arvoista voisi olla katsoa olisiko hyvä seurata uutta maakuntamallia hiippakuntarakenteesta.

***

imageViime viikolla Vantaalla järjestettiin kirkollisen johtamisen forum, jossa visioitiin kirkon tulevaisuutta toiminnan, johtamisen ja organisaation näkökulmasta. Perjantain keskustelutorin yhdessä keskusteluryhmässä visioitiin yhdistysmuotoista kirkkoa. Fläpille laaditussa visiopaperissa (kuvassa) on vedetty ruksit sanojen ”kirkolliskokous”, ”virkamieskirkko” ja ”julkisoikeudellinen asema” päälle. Tulevaisuuden pohdintaa käytiin tulevaisuuden päätöksentekoelimen, ”liittokokouksen”, ja kirkollisveron korvaavan jäsenmaksun mahdollisuudesta. Radikaalisuudessaan fläppipaperi on tervetullut keskusteluavaus kirkon tulevaisuuden organisaatiolle.

Helsingin hiippakuntadekaani Reijo Liimatainen julkaisi vetämänsä ryhmän tuotoksen Facebookissa. Tätä seuranneessa keskustelussa HelsinkiMission toiminnanjohtaja Olli Valtonen totesi että ”osa ajattelee kirkon voivan valita asemansa tulevaisuudessa ja että kirkon kannattaa valita verovaroin ylläpidetty nykysysteemi – – Haloo! Ei kirkko voi sitä valita.” Näin todellakin on: kun kirkon jäsenmäärä laskee riittävästi, julkisoikeudellinen asema tulee kyseenalaiseksi itsestään. Sitä ennen kirkon kannattaa suunnitella, miten se toteuttaa tulevaisuutensa itse, suunnitellusti ja viisaasti.

Minna Mannert: Avaimet jäsenille!

MannertOlen järjestöjohtaja, pappi, kristillisessä kansalaisjärjestössä. Viime syksynä joukko järjestömme aktiiveja kävi tapaamassa Suomen ympäristöministeriä Kimmo Tiilikaista ilmastolobbaamisen merkeissä. Minun ja toisen toiminnan taustavoimana olleen papin (myöskin Viinipuu-ehdokas Henri Järvisen), roolina projektissa oli keittää kahvia, varata kokoontumistilat ja tiedottaa kampanjasta jälkikäteen. Yhteinen ymmärrys ja innostus tavoitteesta toki oli väljästi muodostettu etukäteen: ryhmän pyrkimyksenä oli pohtia ja edistää ympäristöarvoja uskonnollisesta näkökulmasta. Askelmerkkejä tai repliikkejä eivät kuitenkaan kirjoittaneet työntekijät.

On hieman jännittävää – ja jossain määrin epämukavaa – sopeutua ajatukseen, että joku vapaaehtoinen käyttää julkisuudessa tai tärkeissä neuvotteluissa sen tahon ääntä, jonka päätoimiseksi pääjehuksi minut on palkattu. Nuorisojärjestössä tämän tunteen kanssa eläminen on kuitenkin arkipäivää ja sitä kutsutaan osallistavaksi työotteeksi. Epämukavuuden sietämisen lopputuloksena on – toivottavasti – asiaansa sitoutuneita ja paljon uutta oppineita nuoria. Voitko kuvitella kuvailemani kaltaista tilannetta seurakuntaan? Vapaaehtoisista koostuva piiri edustamassa koko seurakuntaa ja lobbaamassa valtiontason päättäjää keskenänsä, ilman että kirkkoherra tai vähintään aluekappalainen änkeää naamansa mukaan viimeistään kampanjan loppuhuipennukseen? Jos voit, hienoa! Silloin valtaan ja vastuuseen on seurakunnassasi löydetty joustavia näkökulmia.

Organisaationa kirkon olisi hyvä ottaa oppia kansalaisliikkeistä ja järjestöistä, joissa vastuuta ja valtaa ei määritellä pelkästään muodollisen aseman kautta, vaan auktoriteettia voi saavuttaa myös tekemällä ja asioihin sekä ihmisiin tutustumalla. Aina ei ole tärkeintä saada aikaan täydellisintä suoritusta ja siloitelluinta lopputulosta, vaan myös tekeminen itsessään opettaa.

Viinipuun ohjelmassa sanotaan:

  • Seurakunnan työntekijöiden tärkein tehtävä on mahdollistaa se, että seurakuntalaiset löytävät oman kutsumuksensa kristittyinä ja saavat toteuttaa sitä seurakunnassa.
  • Kirkon avaimia ja tiloja annetaan seurakuntalaisten käyttöön nykyistä enemmän luottamuksen hengessä.

Mitä tämä todella vakavasti otettuna tarkoittaa? Jos seurakunnan jäsen otetaan todella vastaan täysivaltaisena, aikuisena ja moneen kykenevänä seurakunnan jäsenenä, seurakunnan työntekijä joutuu hyväksymään omaan työhönsä seuraavia asioita: toistuvat näkemyserot, ristiriidat, mutkittelevat tiet yhteiseen päämäärään ja sen, että hyviä asioita tapahtuu välillä työntekijästä huolimatta.

Pop-up-maailmassa elävän kirkon kirkolliskokous tarvitsee aikuisia, joilla on takanaan työuraa muuallakin kuin kirkon piirissä. Tarvitsemme näkemystä erilaisista organisaatioista ja kansalaisliikkeistä. Mielestäni Viinipuun listalla on hyviä ehdokkaita, joilla on nykyaikaisia yhteisön rakentamisen taitoja ja pappeja, jotka yrittävät olla astumatta liikaa asiastaan innostuneiden seurakuntalaisten tielle. Meillä ei ole varaa menettää jäsentemme osaamista ja näkemyksiä.

Valitettavan moni kirkossa työtä tekevä on kuitenkin jäänyt vangiksi (tai vangittu) vallan, valtuuksien, jatkuvan riskianalyysin, vanhojen toimintamallien ja toimimattomien sääntöjen pauloihin. Olemme rakentaneet systeemin, jossa emme aina tarvitse jäseniämme. On kuin emme eläisi ollenkaan samassa tahdissa ympäröivän maailman kanssa, jossa kansalaisten omatoimisuus, itseohjautuvuus ja lyhyessä ajassa syntyvät ja päättyvät ryhmät ovat arkipäivää.

Yksi konkreettinen epäkohta, johon Viinipuun kautta haluan vaikuttaa, on nykyinen joustamaton systeemi seurakunnan vaihtumisessa muuton yhteydessä. Olen omalla kohdallani saanut kokea, kuinka hankalaa oman panoksen antaminen seurakunnan rakentamiseen voi olla: olen joutunut yhteensä kolmeen kertaan keskeyttämään kirkon luottamustehtävässä siksi, että olen muuttanut kaupungin sisällä muutaman kilometrin matkan. Tähän täytyy löytyä joustavampi tapa toimia. Seurakuntayhtymän alueella jäsenen tulisi saada valita mihin seurakuntaan kuuluu tai muulla tavalla varmistaa, että jäsenyys luottamustehtävässä ei katkea muuton takia.

Minna Mannert
TM, pääsihteeri

Jessi Orpana: Ulkona pyryttää

Orpana-final
Pyryttää. On pyryttänyt jo monta päivää. Naapurustossa voi havaita erilaisia tapoja selviytyä lumisesta arjesta. Yksi laittaa pitkät saappaat rämpiäkseen syvässä hangessa. Toinen tekee kiroillen pakolliset lumityöt: pari metriä etuovelta autolle. Kolmas linnoittautuu kotioloihinsa odottamaan helpompia säitä.

Ja sitten on niitä, joilla on huoltoyhtiö. Mielikuva huolettomasta elämästä, jossa lumityöt on ulkoistettu isomman tai pienemmän firman hoitoon on kutkuttava. Siihen loppuisi ainakin jokavuotinen keskustelu lumitöiden jakamisesta asukkaiden kesken ja vuorojen arvonnassa lyhyemmän tikun vetäneiden marmatus. Ollapa asiakas, joka vain ostaisi arkea häiritsevät hanget hiiteen asiaan vihkiytyneeltä palveluntarjoajalta. Maksettua rahaa vastaan saisi samalla oikeuden valittaa palvelun hitaudesta, korkeasta hinnasta ja yleisestä laaduttomuudesta. Ulkoistaminen, ostopalvelut, selkeä asiakas-palveluntarjoaja roolijako – siinäkö vastaus?

Edelleen pyryttää. Alan kaivaa esille varsisaappaita, joiden tiedän piileskelevän kaapin nurkassa. Etenen umpihangessa pihan poikki hakemaan tarvittavia välineitä. Varaston oven avattuani vastassa odottaa väsymyksestä vääntynyt lumikola ja varreton lapio. Aamulenkiltä palaava naapuri kuulee huokailuni ja tulee tervehtimään. ”Jonkun pitäisi kyllä tehdä näitä lumitöitä.” ”Samaa mieltä, mutta ei ole nämä pelivälineet ihan parhaasta päästä,” vastaan jo hieman tilanteen mahdottomuudesta huvittuneena. Naapuri alkaa listata minulle viime vuonna tekemiään lumitöitä varmistaakseen, että olen tietoinen näistä uroteoista, joiden tulisi vapauttaa hänet nyt käsillä olevasta hommasta. Lopuksi naapuri kehottaa tekemään kolasta ja lapiosta ilmoituksen taloyhtiön hallitukselle, jotta joku hankkisi uudet. En voi kuin kummastella hänen puheessaan toistuvaa kummallista hahmoa ”joku” jonka tulisi hoitaa pihassamme sitä ja tätä.

”Jonkun pitäisi tehdä jotain.” Olen törmännyt samanlaiseen kielenkäyttöön ja ajatteluun monesti myös työelämässä ja kirkossa. Yksinkertaisistakin asioista saadaan tehtyä monimutkaisia prosessikaavioita ja mitä eriskummallisinta jargonia sisältäviä strategioita. Asioita alkaa tapahtua silloin, kun pidetään tinkimättä kiinni ytimestä, luovutaan passiivimuotojen käytöstä ja siirrytään tekemiseen. Tilanne, jossa minun olisi pitänyt ensin raportoida lumenluontivälineiden kunnosta taloyhtiön hallitukselle ja sitten jäädä odottamaan koneiston jähmeää reagointia, tuntui minusta kestämättömältä. Ja kevätkin ehtisi koittaa. Aloin miettiä vaihtoehtoista välineistöä. Mitä lumenluontiin oikeastaan tarvitaan? Jotain litteää.. ja laakeaa.. ja mielellään jämäkkää.. joku levy tai vastaava.. Aivoni raksuttivat siirtyessäni sisään penkomaan kaappejani.

Kuva blogiin

Keittiöstä käteeni tarttui paistinpannu. Litteä, laakea ja jämäkkä paistinpannu. Oivallista! Luodessani lunta tällä aivan toiseen tarkoitukseen valmistetulla välineellä, yksi pannullinen penkalle kerrallaan, mietin, että näin on hyvä. Ilman raskasta koneistoa, ilman virallista reklamaatiota, ilman ammattimaista huoltoyhtiötä –asian ytimessä, tarttumassa toimeen. Minulla oli koko ajan hallussani vastaus taloyhtiötä hiertävään tilanteeseen. Tämän oivaltaminen vain vaati resurssien tarkastelua ja käyttömahdollisuuksien arviointia uudella tavalla. Ja hieman hullunkurisuutta. Tätä samaa henkeä ja asennetta on Viinipuussa, joka havainnoi yhteisöä ja haluaa rakastaa kirkkoa niin, etteivät kompleksit systeemit ja jargon veisi kauas kirkon ytimestä laitamille lumisiin poteroihin.

Ja seuraavaksi päätetään porukalla toimivin tapa huoltaa kolat ja lapiot yhteiseen käyttöön, koska tulevaisuudessakin pyryttää.

Jessi Orpana
TM