Kirkolliset vaalit on käyty ja maa on saanut uudet hiippakuntavaltuustot ja uuden kirkolliskokouksen. Ja ensivaikutelmaltaan hyvät sellaiset, jos asiaa tarkastelee täältä Reuna-Suomesta, pääkaupunkiseudulta.

Viinipuun osalta vaalit menivät ja eivät menneet hyvin. Helsingin hiippakuntavaltuustoon tulivat papeista valituiksi Marjaana Toiviainen ja Tapio Leskinen, joista Marjaana myös kirkolliskokoukseen. Se on paljon porukalta, joka alkoi keittyä kokoon vasta viime kesänä.

Viinipuun maallikkoehdokkaista ei näissä kinkereissä valittu ketään. Ja se on paitsi sääli, myös suuri harmi. (…sanoinko jo, että en pidä tuosta sanasta maallikko, poistaa pitäisi kielestä se…)

Kirkolliskokousvaalin tulosta on analysoitu ja kommentoitu. On pohdiskeltu muun muassa sitä, miten tulevissa isoissa äänestyksissä tulee käymään. Seurakuntarakenneuudistus meni viime kaudella nurin, ja siihen varmaan palataan. Tänään (17.2.2016) eduskunta hyväksyi uudistetun avioliittolain edellyttämät muutokset, ja tämäkin tullee uudessa kirkolliskokouksessa esille.

Jos katselee uutta kirkolliskokousta kokoonaisuudessaan, niin se lienee hyvinkin onnistunut ja edustava mikstuura koko maan kirkollisesta ilmanalasta – niin monipuolisesti eri tavalla ajattelevia viisaita ihmisiä sinne on valikoitunut.

Uskon ja ajattelen, että jokaiselle sinne valitulle luterilainen kirkko Suomessa on tärkeä ja rakas. Jokainen heistä haluaa sille parasta mahdollista tulevaisuutta ja toimii sen hyväksi, parhaan ymmärryksensä mukaan.

Keskenään eriäviä käsityksiä luterilaisen kirkon hyvästä on paljon. Marjaana ja Tapio ehkä haluavat ehdottaa jotakin muutosta, johon esimerkiksi Pitäjänmäen Arto Antturi tai Kemppaisen Jari Pälkäneen pappilasta, tuo veli ja entinen asuinkumppani, eivät voi suostua. Joissakin toisissa asioissa puolestaan olemme tismalleen samaa mieltä ja korostamme samoja näkökulmia.

Eriäviä käsityksiä on paljon. Munkki Serafimia soveltaen, kaikki ovat omalla tavallaan väärässä.

Mieleen on jäänyt ennen viime joulua yksi Olli Valtosen ajatus. Hänen mukaansa monet ovat nykyään huolissaan tulevaisuudesta ja kyselevät ahdistuneina: ”Miten meidän käy?”
Ollin mukaan meidän käy hyvin.

Meidän käy hyvin, jos pysymme yhdessä.

Siksi tarvitsemme yhteentulemista ja yhdessäpuhumista. Tarvitsemme näkökulmia ja loputtomasti perusteluja sille, mitä voi muuttaa, ja millä tavalla, sekä sille, minkä haluamme kirkossamme pysyvän ennallaan.
Sillä kirkolliskokouksessa olevilla ihmisillä on nyt tuo valta – valta säilyttää ja valta viskata menemään, valta repäistä rikki ja valta ommella yhteen.

Siksi, jos saisin jotakin uusilta kirkolliskokousedustajilta pyytää, niin sitä, että he uskoisivat myös eri tavalla ajattelevan ja uskovan myös ajattelevan luterilaisen kirkon parasta ja etua.

Sillä meillä on paljon taitavia ja luovia ihmisiä – työntekijöissä ja etenkin seurakunnan jäsenissä – ja kaikkien kaikkia taitoja ja kykyjä tämä kirkko tarvitsee. Jos jonkun osaamiselle ei ole tällä hetkellä paikkaa, se ei johdu siitä, etteikö sitä olisi.
Sitä ei vain vielä ole keksitty.
Koska sitä ei ehkä kukaan vielä ole keksinyt kysyä.

Meidän käy hyvin, jos pysymme yhdessä.

Tapio Koivu
pappi

Olen yllättynyt kapeudesta, jolla ”ihminen” määritellään kirkollisen keskustelun rivien väleissä. Ihmisen määritelmä venyi nihkeästi myös kirkolliskokouksen vaalipaneelissa Kallion seurakuntasalissa. Osin se johtui kysymysten rajauksesta, osin vastaajien kapeasta näkökulmasta vastata. Tyypilliselle keskustelijalle ihminen on samanlainen aikuinen kuin hän itsekin on. Epäilenpä, että näin saattaa käydä monessa seurakuntaneuvostossa, kirkkovaltuustossa ja kirkolliskokouksessakin.

Kallion keskustelussa mainittiin ne toiset, ne vähäosaiset diakonia-asiakkaat (KAUHISTUS! TUO SANA PITÄISI KIRKKOLAILLA KIELTÄÄ!), joista toki pitäisi huolehtia. Naimaikäiset homot ja heterot saivat paljon huomiota suhteutettuna paikallaolijoiden naimaikäisyyteen, mutta sen eteen monet ovatkin vuosien ajan laittaneet itsensä täysillä likoon. On kohtuullista, jos ja kun seksuaaliseen vähemmistöön kuuluvat voivat alkaa tuntea olonsa turvalliseksi kirkossa. Siinä suhteessa paneelissa oli jotain tuoretta ja toivoa herättävää.

Sen sijaan lapset, lapsuus ja maailma huusivat poissaolollaan. Kirkon verotusoikeudesta keskusteltaessa ei mietitty, pitävätkö ihmiset oikeudenmukaisena sitä, että Suomessa vain luterilainen ja ortodoksinen kirkko saavat kerätä jäsenmaksunsa verotuksen yhteydessä. En saanut nostaa vihreää lappua sen puolesta, että myös muut uskonnolliset yhteisöt voisivat tehdä näin. En kuullut huolta siitä, miten organisoimme yhteistyön muiden kirkkojen ja uskonnollisten yhteisöjen kanssa ollaksemme pakolaisten puolella. En kuullut pohdintaa siitä, kuinka Afrikan, Aasian ja Etelä-Amerikan kasvavien kirkkojen kristityt pääsisivät tekemään lähetystyötä Suomessa.

Minusta on ärsyttävää olla se, jonka täytyy pitää meteliä lasten puolesta. Epäilen nimittäin, etten pyhäkoulupappina ole uskottava tämän asian julistaja. Mutta minulla ei vaan nyt kerta kaikkiaan ole vaihtoehtoa. En ollut edes tajunnut, kuinka helposti ja täydellisesti lapset voidaan unohtaa, kun puhutaan kirkollisesta päätöksenteosta. On upeaa, että edellinen kirkolliskokous sai aikaa päätöksen lapsivaikutusten arvioinnista, mutta on kammottavaa, kuinka kuulee joidenkin ajattelevan tuon säädöksen olevan turha ja oikeita töitä hankaloittava ryppy, jota ei viitsitä sen lainvoimaisuudesta huolimatta toteuttaa.

Lapsivaikutustenarviointi pitää sisällään mahdollisuuden uudistaa päätöksentekokulttuuria. Lapsia kuulemalla opitaan kuulemaan myös muita, joiden äänestä kirkko voi alkaa soida niin kuin sen pitää. Kirkko, jolla on lapsen kasvot, on miljoonakertaa uskottavampi kuin virkamieskasvoinen kirkko. Kirkko, joka kykenee hakemaan päätöksilleen pohjaa väittelyn lisäksi kertomusten, yhteisen tekemisen ja taiteen keinoin, löytää helpommin uusia teitä mennä eteenpäin. Kirkon edustajat, jotka pystyvä myöntämään oman tarvitsevuutensa, pelokkuutensa ja erehtyväisyytensä, ovat uskottavampia kuin vuodesta toiseen samoja juupas – eipäs kysymyksiä jankkaava kirkko.

Viinipuu ei todella ole ainoa ryhmä, joka pystyy ottamaan puheeksi asiat, jotka muuten helposti unohtuvat. Mutta Viinipuussa koen saavani tukea sille, minkä puolesta huudan. Saan nopeasti rinnalleni kanssahuutajia ja voimaa. Saan rinnalleni seurakuntalaisia, jotka luottavat Kristukseen, messuun, joilla on taitoa ja kokemusta yhteisten asioiden hoitamisesta ja jotka uskovat voivansa elää samassa kirkossa ja maailmassa kaikkien kanssa riippumatta kansallisuudesta, iästä, koosta, kielestä, hengellisestä taustasta, varallisuudesta, sukupuolisesta suuntauksesta tai koulutuksesta. Viinipuu ei pidä kiinni sellaisesta, mikä kirkossa ei ole ikuista. Kirkon rakastajat ovat vapaita kulkemaan tulevaisuuteen.

Anita Ahtiainen
kouluttaja, päätoimittaja

Kirkon hallinto ja sen rakenne milloin turhauttaa, milloin kiehuttaa. Hiippakunnat ja seurakunnat rakenteina periytyvät lähes kahden tuhannen vuoden takaa, rovastikunnatkin vähintään keskiajalta. Uudemmalla ajalla on saatu omiksi organisaatiotasoikseen seurakuntapiirit, kappeliseurakunnat, seurakuntayhtymät sekä koko kirkon keskushallinto. Julkisen vallankäytön läpinäkyvyyden takeena on monia enemmän tai vähemmän demokraattisesti valittuja hallintoelimiä – kirkkovaltuustot, kirkkoneuvostot ja seurakuntaneuvostot seurakunnissa, yhteiset kirkkovaltuustot ja yhteiset kirkkoneuvostot hiippakuntavaltuustot ja tuomiokapitulit hiippakunnissa, kirkolliskokous ja kirkkohallitus keskushallinnossa. Eikä sovi unohtaa tietenkään näiden alaisia johtokuntia, toimikuntia, piirineuvostoja, kappelineuvostoja, työryhmiä ja komiteoita.

Ai niin, muistinko mainita että kirkossa järjestetään neljät vaalit – seurakuntaneuvostojen ja kirkkovaltuustojen vaalit, yhtymien yhteisten kirkkovaltuustojen vaalit, hiippakuntavaltuustojen vaalit sekä kirkolliskokouksen vaali. Organisaatio on lähestulkoon yhtä raskas kuin kunnallishallinnossa, olkoonkin että toimintaa, henkilöstöä ja rahaa on kirkossa huomattavasti vähemmän kuin kunnissa.

***

Viikatteelle on töitä. Raskas, kankea hallinto tuhlaa energiaa vääriin kohteisiin. Moninkertainen päätöksenteko hallinnon eri portailla vähintäänkin tulisi lopettaa ja päätösvaltaa valuttaa mahdollisimman lähelle ruohonjuuritasoa. Ei ole mitään järkeä, että erikseen on olemassa hiippakunta–rovastikunta–seurakunta-linja sekä hiippakunta–yhtymä–seurakunta-linja, joista varsinkin jälkimäisessä johtosuhteet ovat sekavat. Mallia johtamiseen voisi hakea esimerkiksi sellaisista suurseurakunnista kuin Jyväskylä ja Salo, joissa rakenne on huomattavasti yhtymähallintoa virtaviivaisempi.

Kirkon paikallistason rakenteita koskevan uudistuksen kaatuminen kirkolliskokouksessa viime keväänä palautti seurakuntien rakenneuudistuksen lähtöpisteeseen. Hallintorakenteen tulevaisuutta selvittää kirkolliskokouksen asettama komitea, jolle on annettu aikaa tämän vuoden loppuun asti. Tässä suhteessa kaikki ratkaisut ovat vielä avoimia ja niistä keskustellaan tulevalla kirkolliskokouskaudella.

Viinipuu osallistuu keskusteluun hiippakuntamallilla, joka keventäisi nykyhallintoa jättämällä seurakuntayhtymät kokonaan pois. Hiippakunta olisi hallinnollinen perusyksikkö, joka päättäisi alueensa kirkollisverosta. Yhteisesti järjestettävät toiminnot – talous, kiinteistöt, rekisteriasiat sekä yhteiset työmuodot – järjestettäisiin hiippakuntatasolla. Toiminnallinen perusyksikkö olisi taas seurakunta, jossa toiminta voitaisiin suunnitella nykyistä kevyemmällä organisaatiolla.

Hiippakuntamallissa nykyiset hiippakuntavaltuustot saavat lisää painoarvoa ja merkitystä toiminnan suunnittelussa. Samalla tulisi mahdolliseksi se, että seurakuntalainen voi valita oman seurakuntansa hiippakunnan sisällä. Hiippakuntia olisi hyvä olla jonkin verran nykyistä enemmän ja harkitsemisen arvoista voisi olla katsoa olisiko hyvä seurata uutta maakuntamallia hiippakuntarakenteesta.

***

Viime viikolla Vantaalla järjestettiin kirkollisen johtamisen forum, jossa visioitiin kirkon tulevaisuutta toiminnan, johtamisen ja organisaation näkökulmasta. Perjantain keskustelutorin yhdessä keskusteluryhmässä visioitiin yhdistysmuotoista kirkkoa. Fläpille laaditussa visiopaperissa (kuvassa) on vedetty ruksit sanojen ”kirkolliskokous”, ”virkamieskirkko” ja ”julkisoikeudellinen asema” päälle. Tulevaisuuden pohdintaa käytiin tulevaisuuden päätöksentekoelimen, ”liittokokouksen”, ja kirkollisveron korvaavan jäsenmaksun mahdollisuudesta. Radikaalisuudessaan fläppipaperi on tervetullut keskusteluavaus kirkon tulevaisuuden organisaatiolle.

Helsingin hiippakuntadekaani Reijo Liimatainen julkaisi vetämänsä ryhmän tuotoksen Facebookissa. Tätä seuranneessa keskustelussa HelsinkiMission toiminnanjohtaja Olli Valtonen totesi että ”osa ajattelee kirkon voivan valita asemansa tulevaisuudessa ja että kirkon kannattaa valita verovaroin ylläpidetty nykysysteemi – – Haloo! Ei kirkko voi sitä valita.” Näin todellakin on: kun kirkon jäsenmäärä laskee riittävästi, julkisoikeudellinen asema tulee kyseenalaiseksi itsestään. Sitä ennen kirkon kannattaa suunnitella, miten se toteuttaa tulevaisuutensa itse, suunnitellusti ja viisaasti.

Olen järjestöjohtaja, pappi, kristillisessä kansalaisjärjestössä. Viime syksynä joukko järjestömme aktiiveja kävi tapaamassa Suomen ympäristöministeriä Kimmo Tiilikaista ilmastolobbaamisen merkeissä. Minun ja toisen toiminnan taustavoimana olleen papin (myöskin Viinipuu-ehdokas Henri Järvisen), roolina projektissa oli keittää kahvia, varata kokoontumistilat ja tiedottaa kampanjasta jälkikäteen. Yhteinen ymmärrys ja innostus tavoitteesta toki oli väljästi muodostettu etukäteen: ryhmän pyrkimyksenä oli pohtia ja edistää ympäristöarvoja uskonnollisesta näkökulmasta. Askelmerkkejä tai repliikkejä eivät kuitenkaan kirjoittaneet työntekijät.

On hieman jännittävää – ja jossain määrin epämukavaa – sopeutua ajatukseen, että joku vapaaehtoinen käyttää julkisuudessa tai tärkeissä neuvotteluissa sen tahon ääntä, jonka päätoimiseksi pääjehuksi minut on palkattu. Nuorisojärjestössä tämän tunteen kanssa eläminen on kuitenkin arkipäivää ja sitä kutsutaan osallistavaksi työotteeksi. Epämukavuuden sietämisen lopputuloksena on – toivottavasti – asiaansa sitoutuneita ja paljon uutta oppineita nuoria. Voitko kuvitella kuvailemani kaltaista tilannetta seurakuntaan? Vapaaehtoisista koostuva piiri edustamassa koko seurakuntaa ja lobbaamassa valtiontason päättäjää keskenänsä, ilman että kirkkoherra tai vähintään aluekappalainen änkeää naamansa mukaan viimeistään kampanjan loppuhuipennukseen? Jos voit, hienoa! Silloin valtaan ja vastuuseen on seurakunnassasi löydetty joustavia näkökulmia.

Organisaationa kirkon olisi hyvä ottaa oppia kansalaisliikkeistä ja järjestöistä, joissa vastuuta ja valtaa ei määritellä pelkästään muodollisen aseman kautta, vaan auktoriteettia voi saavuttaa myös tekemällä ja asioihin sekä ihmisiin tutustumalla. Aina ei ole tärkeintä saada aikaan täydellisintä suoritusta ja siloitelluinta lopputulosta, vaan myös tekeminen itsessään opettaa.

Viinipuun ohjelmassa sanotaan:

• Seurakunnan työntekijöiden tärkein tehtävä on mahdollistaa se, että seurakuntalaiset löytävät oman kutsumuksensa kristittyinä ja saavat toteuttaa sitä seurakunnassa.
• Kirkon avaimia ja tiloja annetaan seurakuntalaisten käyttöön nykyistä enemmän luottamuksen hengessä.

Mitä tämä todella vakavasti otettuna tarkoittaa? Jos seurakunnan jäsen otetaan todella vastaan täysivaltaisena, aikuisena ja moneen kykenevänä seurakunnan jäsenenä, seurakunnan työntekijä joutuu hyväksymään omaan työhönsä seuraavia asioita: toistuvat näkemyserot, ristiriidat, mutkittelevat tiet yhteiseen päämäärään ja sen, että hyviä asioita tapahtuu välillä työntekijästä huolimatta.

Pop-up-maailmassa elävän kirkon kirkolliskokous tarvitsee aikuisia, joilla on takanaan työuraa muuallakin kuin kirkon piirissä. Tarvitsemme näkemystä erilaisista organisaatioista ja kansalaisliikkeistä. Mielestäni Viinipuun listalla on hyviä ehdokkaita, joilla on nykyaikaisia yhteisön rakentamisen taitoja ja pappeja, jotka yrittävät olla astumatta liikaa asiastaan innostuneiden seurakuntalaisten tielle. Meillä ei ole varaa menettää jäsentemme osaamista ja näkemyksiä.

Valitettavan moni kirkossa työtä tekevä on kuitenkin jäänyt vangiksi (tai vangittu) vallan, valtuuksien, jatkuvan riskianalyysin, vanhojen toimintamallien ja toimimattomien sääntöjen pauloihin. Olemme rakentaneet systeemin, jossa emme aina tarvitse jäseniämme. On kuin emme eläisi ollenkaan samassa tahdissa ympäröivän maailman kanssa, jossa kansalaisten omatoimisuus, itseohjautuvuus ja lyhyessä ajassa syntyvät ja päättyvät ryhmät ovat arkipäivää.

Yksi konkreettinen epäkohta, johon Viinipuun kautta haluan vaikuttaa, on nykyinen joustamaton systeemi seurakunnan vaihtumisessa muuton yhteydessä. Olen omalla kohdallani saanut kokea, kuinka hankalaa oman panoksen antaminen seurakunnan rakentamiseen voi olla: olen joutunut yhteensä kolmeen kertaan keskeyttämään kirkon luottamustehtävässä siksi, että olen muuttanut kaupungin sisällä muutaman kilometrin matkan. Tähän täytyy löytyä joustavampi tapa toimia. Seurakuntayhtymän alueella jäsenen tulisi saada valita mihin seurakuntaan kuuluu tai muulla tavalla varmistaa, että jäsenyys luottamustehtävässä ei katkea muuton takia.

Minna Mannert
TM, pääsihteeri

Pyryttää. On pyryttänyt jo monta päivää. Naapurustossa voi havaita erilaisia tapoja selviytyä lumisesta arjesta. Yksi laittaa pitkät saappaat rämpiäkseen syvässä hangessa. Toinen tekee kiroillen pakolliset lumityöt: pari metriä etuovelta autolle. Kolmas linnoittautuu kotioloihinsa odottamaan helpompia säitä.

Ja sitten on niitä, joilla on huoltoyhtiö. Mielikuva huolettomasta elämästä, jossa lumityöt on ulkoistettu isomman tai pienemmän firman hoitoon on kutkuttava. Siihen loppuisi ainakin jokavuotinen keskustelu lumitöiden jakamisesta asukkaiden kesken ja vuorojen arvonnassa lyhyemmän tikun vetäneiden marmatus. Ollapa asiakas, joka vain ostaisi arkea häiritsevät hanget hiiteen asiaan vihkiytyneeltä palveluntarjoajalta. Maksettua rahaa vastaan saisi samalla oikeuden valittaa palvelun hitaudesta, korkeasta hinnasta ja yleisestä laaduttomuudesta. Ulkoistaminen, ostopalvelut, selkeä asiakas-palveluntarjoaja roolijako – siinäkö vastaus?

Edelleen pyryttää. Alan kaivaa esille varsisaappaita, joiden tiedän piileskelevän kaapin nurkassa. Etenen umpihangessa pihan poikki hakemaan tarvittavia välineitä. Varaston oven avattuani vastassa odottaa väsymyksestä vääntynyt lumikola ja varreton lapio. Aamulenkiltä palaava naapuri kuulee huokailuni ja tulee tervehtimään. ”Jonkun pitäisi kyllä tehdä näitä lumitöitä.” ”Samaa mieltä, mutta ei ole nämä pelivälineet ihan parhaasta päästä,” vastaan jo hieman tilanteen mahdottomuudesta huvittuneena. Naapuri alkaa listata minulle viime vuonna tekemiään lumitöitä varmistaakseen, että olen tietoinen näistä uroteoista, joiden tulisi vapauttaa hänet nyt käsillä olevasta hommasta. Lopuksi naapuri kehottaa tekemään kolasta ja lapiosta ilmoituksen taloyhtiön hallitukselle, jotta joku hankkisi uudet. En voi kuin kummastella hänen puheessaan toistuvaa kummallista hahmoa ”joku” jonka tulisi hoitaa pihassamme sitä ja tätä.

”Jonkun pitäisi tehdä jotain.” Olen törmännyt samanlaiseen kielenkäyttöön ja ajatteluun monesti myös työelämässä ja kirkossa. Yksinkertaisistakin asioista saadaan tehtyä monimutkaisia prosessikaavioita ja mitä eriskummallisinta jargonia sisältäviä strategioita. Asioita alkaa tapahtua silloin, kun pidetään tinkimättä kiinni ytimestä, luovutaan passiivimuotojen käytöstä ja siirrytään tekemiseen. Tilanne, jossa minun olisi pitänyt ensin raportoida lumenluontivälineiden kunnosta taloyhtiön hallitukselle ja sitten jäädä odottamaan koneiston jähmeää reagointia, tuntui minusta kestämättömältä. Ja kevätkin ehtisi koittaa. Aloin miettiä vaihtoehtoista välineistöä. Mitä lumenluontiin oikeastaan tarvitaan? Jotain litteää.. ja laakeaa.. ja mielellään jämäkkää.. joku levy tai vastaava.. Aivoni raksuttivat siirtyessäni sisään penkomaan kaappejani.

Keittiöstä käteeni tarttui paistinpannu. Litteä, laakea ja jämäkkä paistinpannu. Oivallista! Luodessani lunta tällä aivan toiseen tarkoitukseen valmistetulla välineellä, yksi pannullinen penkalle kerrallaan, mietin, että näin on hyvä. Ilman raskasta koneistoa, ilman virallista reklamaatiota, ilman ammattimaista huoltoyhtiötä –asian ytimessä, tarttumassa toimeen. Minulla oli koko ajan hallussani vastaus taloyhtiötä hiertävään tilanteeseen. Tämän oivaltaminen vain vaati resurssien tarkastelua ja käyttömahdollisuuksien arviointia uudella tavalla. Ja hieman hullunkurisuutta. Tätä samaa henkeä ja asennetta on Viinipuussa, joka havainnoi yhteisöä ja haluaa rakastaa kirkkoa niin, etteivät kompleksit systeemit ja jargon veisi kauas kirkon ytimestä laitamille lumisiin poteroihin.

Ja seuraavaksi päätetään porukalla toimivin tapa huoltaa kolat ja lapiot yhteiseen käyttöön, koska tulevaisuudessakin pyryttää.

Jessi Orpana
TM

Viinipuun tavoitteena on, että keväällä 2017 Suomen evankelis-luterilaisen kirkon papit vihkivät avioliittoon kaikki sitä pyytävät parit sukupuolesta riippumatta. Emme muuta kirkon traditiota ja ala jakaa siunausta valikoivasti jonkin erottelevan perusteen mukaan.

Sinä olet kirkko

Viinipuun ensimmäinen teesi ”Sinä olet kirkko” on ollut totta läpi kristikunnan historian. Ihminen on aina liittänyt oman aikansa maalliset kysymykset omaan teologiaansa, omaan käsitykseensä Jumalasta.

Avioliitto on ennen kaikkea puolisoiden välinen sopimus, joka tähtää perheen yhteyden ja toimeentulon rakentamiseen. Aviopuolisoilla on oikeuksia ja velvollisuuksia toisiaan kohtaan. Kirkossa pyydetään Jumalan siunausta aviopuolisoille ja heidän keskinäiselle rakkaudelleen.

Rukousta ja siunausta kaikille

Meidän kirkossamme avioliitto ei ole sakramentti vaan maallisen regimentin piiriin kuuluva asia. Kirkon ensisjainen tehtävä on hengellinen, ei viranomaisena toimiminen. Keskeisintä on, että jokainen kirkon jäsen on oikeutettu samaan Jumalan läsnäolon rukoukseen ja siunaukseen, myös avioliitossaan.

Minäkin olin viimeistä mallia, kertoi auton takaikkunan liimatarra, oliskohan ollut jossakin lattarimaassa vuosia sitten. Näinhän se on myös elävässä elämässä, kehdosta lähdetään ja kotia kohti kuljetaan. Kun itse synnyin elokuussa 1947, matka oli päättyä saman tien. Papin vierailu, hätäkaste, nuorten vanhempien rauhoittuminen ja kekseliäisyys, pikajunan pysäyttäminen poikkeusasemalla Toijalassa ja siirto Hatanpään sairaalaan ja uuden ihmelääkkeen kokeileminen pelastivat tilanteen. Kokeilulääke oli penisilliini, ensimmäisiä antibioottejamme.

Vappu ja Ilkka Taipaleen haastattelussa taannoin televisiossa puhuttiin, että elämässä pitää olla paljon projekteja, on oltava merkitystä, ja toisaalta pitää oppia myös luopumaan. Toinen upea pari Kaija Pispa ja Jaakko Löytty pohtivat samoin televisiossa kuudenkympin iässään, että paljon on koettu, on ollut nousua ja laskua, mutta linja pitää, kotiin ollaan menossa.

Meitä 65 vuotta täyttäneitä on Suomessa yli miljoona. Monenlaista kokemusta ja näkemystä on, rohkenisinko sanoa: vaikka muille jakaa. Entistä selvemmäksi käy, ettei puhe siitä, että pitäisi osata auttaa vaan myös ottaa apua vastaan, ole turhaa. Hetkeä tai päivää emme tiedä mutta yhä suuremmalla varmuudella tulemme kohtaamaan yhdessä olemisen perusasian: yksin ei pärjää kukaan, mutta joukossa on voimaa.

Lähdin mukaan Viinipuun listoille kirkolliskokousvaaleihin siksi, että me ikäihmiset voimme ja haluamme olla mukana monessa, parhaimmillaan tuomassa hiljaista ja ehkä vähän meluisampaakin tietoa moniin kirkon ja yhteiskunnan tilanteisiin. Kokemuksesta voi olla hyötyä: entisiä virheitä ei tarvitse toistaa tai sitten voi, sillä vain virheistä oppii.

Lähdin mukaan, kun syntyi hieno, kutakuinkin viimeistä mallia oleva vastuullinen ja sitoutunut porukka, ja sille napakat teesit ja ohjelma. Tämä joukko haluaa vaikuttaa. Minulle seurakunnan luottamushenkilönä ja kirkon pitkän linjan työntekijänä ja nyt eläkeläisenä osallistuminen ja osallisuus luovassa ryhmässä on iso etuoikeus.

– Kirkko elää parhaiten pysymällä uskollisena Jeesuksen radikaalille opetukselle ja toiminnalle! Tässä on yksi Viinipuun teesi, josta ei kannata helposti luopua.

Tasavallan presidentti taisi juuri täyttää monia vuosia, mutta se ei rivakkaa tahtia haittaa. Se näkyy siinä, että hän taannoin kävi joutessaan pelaamassa jääkiekkoa nuorten kavereiden kanssa Käpylän tekojäällä. Tuttu paikka, kiva laji. Kävin siellä meidän pikkumiesten kanssa, suunnilleen samoihin aikoihin kuin presidentti Niinistö.

Tuttu paikka, kiva laji. Niinhän sen tulisi olla myös kirkossa, ihmisyyttä enemmän kuin asiakkuuksia, kumppanuutta enemmän kuin virkamiesmäisyyttä, avaraa teologiaa, ihmisistä nousevaa toimintaa, liikettä ja liikuntaa.

Viimeisin malli on aina vähän parempi kuin edelliset, kehdosta noustaan ja kotia kohti mennään.