Jussi Junni: Viikatteelle on töitä

Junni-finalKirkon hallinto ja sen rakenne milloin turhauttaa, milloin kiehuttaa. Hiippakunnat ja seurakunnat rakenteina periytyvät lähes kahden tuhannen vuoden takaa, rovastikunnatkin vähintään keskiajalta. Uudemmalla ajalla on saatu omiksi organisaatiotasoikseen seurakuntapiirit, kappeliseurakunnat, seurakuntayhtymät sekä koko kirkon keskushallinto. Julkisen vallankäytön läpinäkyvyyden takeena on monia enemmän tai vähemmän demokraattisesti valittuja hallintoelimiä – kirkkovaltuustot, kirkkoneuvostot ja seurakuntaneuvostot seurakunnissa, yhteiset kirkkovaltuustot ja yhteiset kirkkoneuvostot hiippakuntavaltuustot ja tuomiokapitulit hiippakunnissa, kirkolliskokous ja kirkkohallitus keskushallinnossa. Eikä sovi unohtaa tietenkään näiden alaisia johtokuntia, toimikuntia, piirineuvostoja, kappelineuvostoja, työryhmiä ja komiteoita.

Ai niin, muistinko mainita että kirkossa järjestetään neljät vaalit – seurakuntaneuvostojen ja kirkkovaltuustojen vaalit, yhtymien yhteisten kirkkovaltuustojen vaalit, hiippakuntavaltuustojen vaalit sekä kirkolliskokouksen vaali. Organisaatio on lähestulkoon yhtä raskas kuin kunnallishallinnossa, olkoonkin että toimintaa, henkilöstöä ja rahaa on kirkossa huomattavasti vähemmän kuin kunnissa.

***

Viikatteelle on töitä. Raskas, kankea hallinto tuhlaa energiaa vääriin kohteisiin. Moninkertainen päätöksenteko hallinnon eri portailla vähintäänkin tulisi lopettaa ja päätösvaltaa valuttaa mahdollisimman lähelle ruohonjuuritasoa. Ei ole mitään järkeä, että erikseen on olemassa hiippakunta–rovastikunta–seurakunta-linja sekä hiippakunta–yhtymä–seurakunta-linja, joista varsinkin jälkimäisessä johtosuhteet ovat sekavat. Mallia johtamiseen voisi hakea esimerkiksi sellaisista suurseurakunnista kuin Jyväskylä ja Salo, joissa rakenne on huomattavasti yhtymähallintoa virtaviivaisempi.

Kirkon paikallistason rakenteita koskevan uudistuksen kaatuminen kirkolliskokouksessa viime keväänä palautti seurakuntien rakenneuudistuksen lähtöpisteeseen. Hallintorakenteen tulevaisuutta selvittää kirkolliskokouksen asettama komitea, jolle on annettu aikaa tämän vuoden loppuun asti. Tässä suhteessa kaikki ratkaisut ovat vielä avoimia ja niistä keskustellaan tulevalla kirkolliskokouskaudella.

Viinipuu osallistuu keskusteluun hiippakuntamallilla, joka keventäisi nykyhallintoa jättämällä seurakuntayhtymät kokonaan pois. Hiippakunta olisi hallinnollinen perusyksikkö, joka päättäisi alueensa kirkollisverosta. Yhteisesti järjestettävät toiminnot – talous, kiinteistöt, rekisteriasiat sekä yhteiset työmuodot – järjestettäisiin hiippakuntatasolla. Toiminnallinen perusyksikkö olisi taas seurakunta, jossa toiminta voitaisiin suunnitella nykyistä kevyemmällä organisaatiolla.

Hiippakuntamallissa nykyiset hiippakuntavaltuustot saavat lisää painoarvoa ja merkitystä toiminnan suunnittelussa. Samalla tulisi mahdolliseksi se, että seurakuntalainen voi valita oman seurakuntansa hiippakunnan sisällä. Hiippakuntia olisi hyvä olla jonkin verran nykyistä enemmän ja harkitsemisen arvoista voisi olla katsoa olisiko hyvä seurata uutta maakuntamallia hiippakuntarakenteesta.

***

imageViime viikolla Vantaalla järjestettiin kirkollisen johtamisen forum, jossa visioitiin kirkon tulevaisuutta toiminnan, johtamisen ja organisaation näkökulmasta. Perjantain keskustelutorin yhdessä keskusteluryhmässä visioitiin yhdistysmuotoista kirkkoa. Fläpille laaditussa visiopaperissa (kuvassa) on vedetty ruksit sanojen ”kirkolliskokous”, ”virkamieskirkko” ja ”julkisoikeudellinen asema” päälle. Tulevaisuuden pohdintaa käytiin tulevaisuuden päätöksentekoelimen, ”liittokokouksen”, ja kirkollisveron korvaavan jäsenmaksun mahdollisuudesta. Radikaalisuudessaan fläppipaperi on tervetullut keskusteluavaus kirkon tulevaisuuden organisaatiolle.

Helsingin hiippakuntadekaani Reijo Liimatainen julkaisi vetämänsä ryhmän tuotoksen Facebookissa. Tätä seuranneessa keskustelussa HelsinkiMission toiminnanjohtaja Olli Valtonen totesi että ”osa ajattelee kirkon voivan valita asemansa tulevaisuudessa ja että kirkon kannattaa valita verovaroin ylläpidetty nykysysteemi – – Haloo! Ei kirkko voi sitä valita.” Näin todellakin on: kun kirkon jäsenmäärä laskee riittävästi, julkisoikeudellinen asema tulee kyseenalaiseksi itsestään. Sitä ennen kirkon kannattaa suunnitella, miten se toteuttaa tulevaisuutensa itse, suunnitellusti ja viisaasti.

Minna Mannert: Avaimet jäsenille!

MannertOlen järjestöjohtaja, pappi, kristillisessä kansalaisjärjestössä. Viime syksynä joukko järjestömme aktiiveja kävi tapaamassa Suomen ympäristöministeriä Kimmo Tiilikaista ilmastolobbaamisen merkeissä. Minun ja toisen toiminnan taustavoimana olleen papin (myöskin Viinipuu-ehdokas Henri Järvisen), roolina projektissa oli keittää kahvia, varata kokoontumistilat ja tiedottaa kampanjasta jälkikäteen. Yhteinen ymmärrys ja innostus tavoitteesta toki oli väljästi muodostettu etukäteen: ryhmän pyrkimyksenä oli pohtia ja edistää ympäristöarvoja uskonnollisesta näkökulmasta. Askelmerkkejä tai repliikkejä eivät kuitenkaan kirjoittaneet työntekijät.

On hieman jännittävää – ja jossain määrin epämukavaa – sopeutua ajatukseen, että joku vapaaehtoinen käyttää julkisuudessa tai tärkeissä neuvotteluissa sen tahon ääntä, jonka päätoimiseksi pääjehuksi minut on palkattu. Nuorisojärjestössä tämän tunteen kanssa eläminen on kuitenkin arkipäivää ja sitä kutsutaan osallistavaksi työotteeksi. Epämukavuuden sietämisen lopputuloksena on – toivottavasti – asiaansa sitoutuneita ja paljon uutta oppineita nuoria. Voitko kuvitella kuvailemani kaltaista tilannetta seurakuntaan? Vapaaehtoisista koostuva piiri edustamassa koko seurakuntaa ja lobbaamassa valtiontason päättäjää keskenänsä, ilman että kirkkoherra tai vähintään aluekappalainen änkeää naamansa mukaan viimeistään kampanjan loppuhuipennukseen? Jos voit, hienoa! Silloin valtaan ja vastuuseen on seurakunnassasi löydetty joustavia näkökulmia.

Organisaationa kirkon olisi hyvä ottaa oppia kansalaisliikkeistä ja järjestöistä, joissa vastuuta ja valtaa ei määritellä pelkästään muodollisen aseman kautta, vaan auktoriteettia voi saavuttaa myös tekemällä ja asioihin sekä ihmisiin tutustumalla. Aina ei ole tärkeintä saada aikaan täydellisintä suoritusta ja siloitelluinta lopputulosta, vaan myös tekeminen itsessään opettaa.

Viinipuun ohjelmassa sanotaan:

  • Seurakunnan työntekijöiden tärkein tehtävä on mahdollistaa se, että seurakuntalaiset löytävät oman kutsumuksensa kristittyinä ja saavat toteuttaa sitä seurakunnassa.
  • Kirkon avaimia ja tiloja annetaan seurakuntalaisten käyttöön nykyistä enemmän luottamuksen hengessä.

Mitä tämä todella vakavasti otettuna tarkoittaa? Jos seurakunnan jäsen otetaan todella vastaan täysivaltaisena, aikuisena ja moneen kykenevänä seurakunnan jäsenenä, seurakunnan työntekijä joutuu hyväksymään omaan työhönsä seuraavia asioita: toistuvat näkemyserot, ristiriidat, mutkittelevat tiet yhteiseen päämäärään ja sen, että hyviä asioita tapahtuu välillä työntekijästä huolimatta.

Pop-up-maailmassa elävän kirkon kirkolliskokous tarvitsee aikuisia, joilla on takanaan työuraa muuallakin kuin kirkon piirissä. Tarvitsemme näkemystä erilaisista organisaatioista ja kansalaisliikkeistä. Mielestäni Viinipuun listalla on hyviä ehdokkaita, joilla on nykyaikaisia yhteisön rakentamisen taitoja ja pappeja, jotka yrittävät olla astumatta liikaa asiastaan innostuneiden seurakuntalaisten tielle. Meillä ei ole varaa menettää jäsentemme osaamista ja näkemyksiä.

Valitettavan moni kirkossa työtä tekevä on kuitenkin jäänyt vangiksi (tai vangittu) vallan, valtuuksien, jatkuvan riskianalyysin, vanhojen toimintamallien ja toimimattomien sääntöjen pauloihin. Olemme rakentaneet systeemin, jossa emme aina tarvitse jäseniämme. On kuin emme eläisi ollenkaan samassa tahdissa ympäröivän maailman kanssa, jossa kansalaisten omatoimisuus, itseohjautuvuus ja lyhyessä ajassa syntyvät ja päättyvät ryhmät ovat arkipäivää.

Yksi konkreettinen epäkohta, johon Viinipuun kautta haluan vaikuttaa, on nykyinen joustamaton systeemi seurakunnan vaihtumisessa muuton yhteydessä. Olen omalla kohdallani saanut kokea, kuinka hankalaa oman panoksen antaminen seurakunnan rakentamiseen voi olla: olen joutunut yhteensä kolmeen kertaan keskeyttämään kirkon luottamustehtävässä siksi, että olen muuttanut kaupungin sisällä muutaman kilometrin matkan. Tähän täytyy löytyä joustavampi tapa toimia. Seurakuntayhtymän alueella jäsenen tulisi saada valita mihin seurakuntaan kuuluu tai muulla tavalla varmistaa, että jäsenyys luottamustehtävässä ei katkea muuton takia.

Minna Mannert
TM, pääsihteeri

Jessi Orpana: Ulkona pyryttää

Orpana-final
Pyryttää. On pyryttänyt jo monta päivää. Naapurustossa voi havaita erilaisia tapoja selviytyä lumisesta arjesta. Yksi laittaa pitkät saappaat rämpiäkseen syvässä hangessa. Toinen tekee kiroillen pakolliset lumityöt: pari metriä etuovelta autolle. Kolmas linnoittautuu kotioloihinsa odottamaan helpompia säitä.

Ja sitten on niitä, joilla on huoltoyhtiö. Mielikuva huolettomasta elämästä, jossa lumityöt on ulkoistettu isomman tai pienemmän firman hoitoon on kutkuttava. Siihen loppuisi ainakin jokavuotinen keskustelu lumitöiden jakamisesta asukkaiden kesken ja vuorojen arvonnassa lyhyemmän tikun vetäneiden marmatus. Ollapa asiakas, joka vain ostaisi arkea häiritsevät hanget hiiteen asiaan vihkiytyneeltä palveluntarjoajalta. Maksettua rahaa vastaan saisi samalla oikeuden valittaa palvelun hitaudesta, korkeasta hinnasta ja yleisestä laaduttomuudesta. Ulkoistaminen, ostopalvelut, selkeä asiakas-palveluntarjoaja roolijako – siinäkö vastaus?

Edelleen pyryttää. Alan kaivaa esille varsisaappaita, joiden tiedän piileskelevän kaapin nurkassa. Etenen umpihangessa pihan poikki hakemaan tarvittavia välineitä. Varaston oven avattuani vastassa odottaa väsymyksestä vääntynyt lumikola ja varreton lapio. Aamulenkiltä palaava naapuri kuulee huokailuni ja tulee tervehtimään. ”Jonkun pitäisi kyllä tehdä näitä lumitöitä.” ”Samaa mieltä, mutta ei ole nämä pelivälineet ihan parhaasta päästä,” vastaan jo hieman tilanteen mahdottomuudesta huvittuneena. Naapuri alkaa listata minulle viime vuonna tekemiään lumitöitä varmistaakseen, että olen tietoinen näistä uroteoista, joiden tulisi vapauttaa hänet nyt käsillä olevasta hommasta. Lopuksi naapuri kehottaa tekemään kolasta ja lapiosta ilmoituksen taloyhtiön hallitukselle, jotta joku hankkisi uudet. En voi kuin kummastella hänen puheessaan toistuvaa kummallista hahmoa ”joku” jonka tulisi hoitaa pihassamme sitä ja tätä.

”Jonkun pitäisi tehdä jotain.” Olen törmännyt samanlaiseen kielenkäyttöön ja ajatteluun monesti myös työelämässä ja kirkossa. Yksinkertaisistakin asioista saadaan tehtyä monimutkaisia prosessikaavioita ja mitä eriskummallisinta jargonia sisältäviä strategioita. Asioita alkaa tapahtua silloin, kun pidetään tinkimättä kiinni ytimestä, luovutaan passiivimuotojen käytöstä ja siirrytään tekemiseen. Tilanne, jossa minun olisi pitänyt ensin raportoida lumenluontivälineiden kunnosta taloyhtiön hallitukselle ja sitten jäädä odottamaan koneiston jähmeää reagointia, tuntui minusta kestämättömältä. Ja kevätkin ehtisi koittaa. Aloin miettiä vaihtoehtoista välineistöä. Mitä lumenluontiin oikeastaan tarvitaan? Jotain litteää.. ja laakeaa.. ja mielellään jämäkkää.. joku levy tai vastaava.. Aivoni raksuttivat siirtyessäni sisään penkomaan kaappejani.

Kuva blogiin

Keittiöstä käteeni tarttui paistinpannu. Litteä, laakea ja jämäkkä paistinpannu. Oivallista! Luodessani lunta tällä aivan toiseen tarkoitukseen valmistetulla välineellä, yksi pannullinen penkalle kerrallaan, mietin, että näin on hyvä. Ilman raskasta koneistoa, ilman virallista reklamaatiota, ilman ammattimaista huoltoyhtiötä –asian ytimessä, tarttumassa toimeen. Minulla oli koko ajan hallussani vastaus taloyhtiötä hiertävään tilanteeseen. Tämän oivaltaminen vain vaati resurssien tarkastelua ja käyttömahdollisuuksien arviointia uudella tavalla. Ja hieman hullunkurisuutta. Tätä samaa henkeä ja asennetta on Viinipuussa, joka havainnoi yhteisöä ja haluaa rakastaa kirkkoa niin, etteivät kompleksit systeemit ja jargon veisi kauas kirkon ytimestä laitamille lumisiin poteroihin.

Ja seuraavaksi päätetään porukalla toimivin tapa huoltaa kolat ja lapiot yhteiseen käyttöön, koska tulevaisuudessakin pyryttää.

Jessi Orpana
TM

Kirkko tunnustakoon kaikki avioliitot

Wedding_ringsViinipuun tavoitteena on, että keväällä 2017 Suomen evankelis-luterilaisen kirkon papit vihkivät avioliittoon kaikki sitä pyytävät parit sukupuolesta riippumatta. Emme muuta kirkon traditiota ja ala jakaa siunausta valikoivasti jonkin erottelevan perusteen mukaan.

Sinä olet kirkko

Viinipuun ensimmäinen teesi ”Sinä olet kirkko” on ollut totta läpi kristikunnan historian. Ihminen on aina liittänyt oman aikansa maalliset kysymykset omaan teologiaansa, omaan käsitykseensä Jumalasta.

Avioliitto on ennen kaikkea puolisoiden välinen sopimus, joka tähtää perheen yhteyden ja toimeentulon rakentamiseen. Aviopuolisoilla on oikeuksia ja velvollisuuksia toisiaan kohtaan. Kirkossa pyydetään Jumalan siunausta aviopuolisoille ja heidän keskinäiselle rakkaudelleen.

Rukousta ja siunausta kaikille

Meidän kirkossamme avioliitto ei ole sakramentti vaan maallisen regimentin piiriin kuuluva asia. Kirkon ensisjainen tehtävä on hengellinen, ei viranomaisena toimiminen. Keskeisintä on, että jokainen kirkon jäsen on oikeutettu samaan Jumalan läsnäolon rukoukseen ja siunaukseen, myös avioliitossaan.

Tapio Leskinen: Uskollisena Jeesuksen radikaalille opetukselle ja toiminnalle

Leinonen

Minäkin olin viimeistä mallia, kertoi auton takaikkunan liimatarra, oliskohan ollut jossakin lattarimaassa vuosia sitten. Näinhän se on myös elävässä elämässä, kehdosta lähdetään ja kotia kohti kuljetaan. Kun itse synnyin elokuussa 1947, matka oli päättyä saman tien. Papin vierailu, hätäkaste, nuorten vanhempien rauhoittuminen ja kekseliäisyys, pikajunan pysäyttäminen poikkeusasemalla Toijalassa ja siirto Hatanpään sairaalaan ja uuden ihmelääkkeen kokeileminen pelastivat tilanteen. Kokeilulääke oli penisilliini, ensimmäisiä antibioottejamme.

Vappu ja Ilkka Taipaleen haastattelussa taannoin televisiossa puhuttiin, että elämässä pitää olla paljon projekteja, on oltava merkitystä, ja toisaalta pitää oppia myös luopumaan. Toinen upea pari Kaija Pispa ja Jaakko Löytty pohtivat samoin televisiossa kuudenkympin iässään, että paljon on koettu, on ollut nousua ja laskua, mutta linja pitää, kotiin ollaan menossa.

Meitä 65 vuotta täyttäneitä on Suomessa yli miljoona. Monenlaista kokemusta ja näkemystä on, rohkenisinko sanoa: vaikka muille jakaa. Entistä selvemmäksi käy, ettei puhe siitä, että pitäisi osata auttaa vaan myös ottaa apua vastaan, ole turhaa. Hetkeä tai päivää emme tiedä mutta yhä suuremmalla varmuudella tulemme kohtaamaan yhdessä olemisen perusasian: yksin ei pärjää kukaan, mutta joukossa on voimaa.

Lähdin mukaan Viinipuun listoille kirkolliskokousvaaleihin siksi, että me ikäihmiset voimme ja haluamme olla mukana monessa, parhaimmillaan tuomassa hiljaista ja ehkä vähän meluisampaakin tietoa moniin kirkon ja yhteiskunnan tilanteisiin. Kokemuksesta voi olla hyötyä: entisiä virheitä ei tarvitse toistaa tai sitten voi, sillä vain virheistä oppii.

Lähdin mukaan, kun syntyi hieno, kutakuinkin viimeistä mallia oleva vastuullinen ja sitoutunut porukka, ja sille napakat teesit ja ohjelma. Tämä joukko haluaa vaikuttaa. Minulle seurakunnan luottamushenkilönä ja kirkon pitkän linjan työntekijänä ja nyt eläkeläisenä osallistuminen ja osallisuus luovassa ryhmässä on iso etuoikeus.

– Kirkko elää parhaiten pysymällä uskollisena Jeesuksen radikaalille opetukselle ja toiminnalle! Tässä on yksi Viinipuun teesi, josta ei kannata helposti luopua.

Tasavallan presidentti taisi juuri täyttää monia vuosia, mutta se ei rivakkaa tahtia haittaa. Se näkyy siinä, että hän taannoin kävi joutessaan pelaamassa jääkiekkoa nuorten kavereiden kanssa Käpylän tekojäällä. Tuttu paikka, kiva laji. Kävin siellä meidän pikkumiesten kanssa, suunnilleen samoihin aikoihin kuin presidentti Niinistö.

Tuttu paikka, kiva laji. Niinhän sen tulisi olla myös kirkossa, ihmisyyttä enemmän kuin asiakkuuksia, kumppanuutta enemmän kuin virkamiesmäisyyttä, avaraa teologiaa, ihmisistä nousevaa toimintaa, liikettä ja liikuntaa.

Viimeisin malli on aina vähän parempi kuin edelliset, kehdosta noustaan ja kotia kohti mennään.

Pyry Paananen: Mitä me haluamme nähdä?

Paananen-finalIhmisen silmä on erittäin tehokas näkemään sellaisia asioita, joita se itse haluaa nähdä, varsinkin silloin kun kyse on virheistä. Tämä pätee valitettavan laajalti myös kirkon piirissä ja kirkon ympärillä käytäviin keskusteluihin: joku saattaa pahoittaa mielensä siitä, että piispa tai muu kirkon työntekijä ottaa kantaa johonkin keskusteluun – toinen taas harmistuu jos kantaa ei otetakaan.

Kirkollinen keskustelu on siinä määrin polarisoitunut, että pelkästään keskustelua seuraamalla olisi helppo saada mielikuva, ettei kirkko tee mitään oikein. Nämä diskurssit keskittyvät kuitenkin pääasiallisesti aiheisiin, joilla ei varsinaisesti ole mitään tekemistä kirkon ydinsanoman ja tärkeimpien kysymysten kanssa. Esimerkiksi avioliitto on viime aikoina herättänyt suuria tunteita sekä kirkkomme jäsenissä että sen työntekijöissä. Toisinaan mietityttää, miltä kirkkomme näyttäisi, jos sen päättäjät ja työntekijät suhtautuisivat kahteen sakramenttiimme yhtä intohimoisesti kuin avioliittoon.

Nykyisen keskustelukulttuurin ongelma on siinä, että se keskittyy liiaksi tuijottamaan toisen osapuolen ”virheitä”. Erimielisyyksiä kaivetaan väkisin esiin ja pidetään esillä, vaikka olisikin saavutettu yksimielisyys jo hyvän aikaa sitten. Ei ole ongelma löytää erimielisyyksiä mikäli niin halutaan. Tuolloin jää kuitenkin herkästi huomioimatta se, että kirkon piirissä tärkeimmistä asioista ollaan pääsääntöisesti yhtä mieltä. Kristus, kaste ja ehtoollinen eivät toivottavasti kovin perustavanlaatuisesti jaa mielipiteitä kirkon sisällä.

Kirkon ”virheiden korjaaminen” on kuin yhden suuren veistoksen veistämistä monen eri taiteilijan toimesta: muuttamalla jotain yksityiskohtaa, muutamme kokonaisuutta. Joku on varmasti kiintynyt juuri siihen yksityiskohtaan, jota muutetaan, eikä tämän takia halua nähdä kokonaisuudenkaan muuttuvan. Muutokset ovat kuitenkin aika ajoin välttämättömiä, mikäli kirkko haluaa elää tässä ajassa ja parhaalla mahdollisella tavalla palvella jäseniään.

Itse pidän kirkkomme yhtenä suurena vahvuutena sen moniäänisyyttä. Haluan, että kirkossamme on ihmisiä, jotka ajattelevat eri tavoin kuin minä. Ehtoollispöydässä viereeni polvistuva on aina kanssani yhdenvertainen riippumatta siitä ajatteleeko hän kanssani eri tavoin. En koe omistavani ”oikeaa tietoa” siitä, mikä kirkko on ja miten sen tulisi toimia. Minulla on mielipide ja voin esittää sen. Kuten tässä samaisessa blogissa viime viikolla todettiin, jollekin minä olen se haiseva pikkuserkku. Kansankirkkoon mahtuu monenlaisia kansalaisia ja tässä kansanomaisessa luonteessa on kirkkomme suurin vahvuus. Sitä moniäänisyyttä meidän tulee vaalia.

Rakentavan keskustelukulttuurin lähtökohtana voisi olla se, että yritämme nähdä kokonaisuuden emmekä tuijottaisi virheitä. Voisimme myös lakata tulkitsemasta huomiota herättäviä yksityiskohtia virheiksi.

Pyry Paananen
TM

Laura Mäntylä: Pelosta rohkeuteen – poteroista yhteistyöhön

Mäntylä-final

Minua on tiettyjen tekojeni takia kehuttu rohkeaksi ihmiseksi. En ole osannut ottaa sitä kehua vastaan, koska itse en ole kokenut olevani rohkea. Mielestäni rohkeutta on se, että uskaltaa tehdä jotain, vaikka pelottaakin. Nämä asiat, joista minua on kehuttu, eivät ole ensisijaisesti minua pelottaneet. Ne ovat tuntuneet siltä, että ne on vain pakko tehdä.

Mutta kuinka paljon pelko meitä ohjaakaan? Miten paljon se ohjaa myös kirkon päätöksentekijöitä? ’Herran pelko on viisauden alku’ (Ps. 111), sanoi jo psalmikirjoittajakin. Mikä sitten on oikeanlaista Herran pelkoa, kun onhan meille toisaalta annettu myös käsky: ’Menkää ja tehkää!’ (Matt. 28)

Kuulin, että viime kirkolliskokouksen ensimmäisen istunnon yhteydessä yksi uusi edustaja oli todennut toiselle, että hän on ajatellut tämän ensimmäisen kauden ajan lähinnä vain istua ja kuunnella. Mutta eikö niillä, jotka sinne päättämään valitaan, ole velvollisuus mennä ja tehdä, uskaltaa toimia, olla rohkeita ja käyttää sitä valtaa, joka heille on suotu? Valtaa seuraa vastuu, ei lamaannus.

Mikä olisi sitten rohkeaa minulle kirkolliskokoustyöskentelyssä? Ajattelen, että minulle rohkeaa olisi uskaltaa lähestyä yhteistyön hengessä niitä ihmisiä, joiden pelkään tuomitsevan oleellisen osan minuuttani: seksuaali- ja sukupuoli-identiteettini. Minua pelottaa se yhteistyö. Mutta vaikka minua pelottaa, niin minä sitoudun olemaan rohkea. Minä sitoudun siihen, että tähän samaan kirkkoon kuuluu myös se ’haiseva pikkuserkku’, josta Viinipuun teesi numero kaksi puhuu. Olisi helpompaa ja mukavampaa väistellä. Mutta ei, sitä ei tehnyt Jeesus eikä sitä kuulu tehdä meidänkään. Haiseva pikkuserkku on ihan yhtä arvokas suvun jäsen kuin se suosikkitätikin.

Unohtaa ei sovi sitäkään, että minä olen itse jollekin se haiseva pikkuserkku – varmaan jokainen meistä on. Ja juuri tällaisina meidät on kutsuttu yhdessä elämään kristittyinä, kokoontumaan saman pöydän ääreen ja siitä lähtemään ulos maailmaan, menemään ja tekemään. Jos minä pääsen kirkolliskokoukseen menemään ja tekemään, niin pidän huolta siitä, että sielläkin pidän kiinni uskostani siihen, että jokainen ihminen on arvokas ja pyhä, Jumalan kuva ja suuri ihme. Me kaikki haisevat pikkuserkut rakastamme Jumalaa ja rakastamme kirkkoa. Siitä rakkaudesta nouskoon se yhteistyön henki, joka on ainoa tie siihen, että voimme saavuttaa sen yhteyden, johon meidät syvimmiltään on kutsuttu: ’Että he kaikki yhtä olisivat, jotta maailma uskoisi.’ (Joh. 17)

Maailma ei usko, jos me riitelemme. Kirkon päätöksenteko jumittuu, jos me emme osaa tehdä yhteistyötä. Minä sitoudun olemaan rohkea. Sitoudun yhteistyöhön.

Laura Mäntylä
oppilaitospappi, seksuaalineuvoja

Tiina Paloniitty: Miksi Viinipuu?

PaloniittyMiksi kukaan lähtisi ehdolle kirkolliskokous­ ja/tai hiippakuntavaltuustovaaleihin, on kysymyksistä parhain, onhan pelkkä jälkimmäisen instituution tavaaminenkin tuskallista vielä kolmannella yrittämällä. Miksi lähteä mukaan hallintoon, joka on monimutkaisempi kuin unionin luomuksista se kaikkein monimutkaisin? Miksi lähteä etenkään uudelle listalle, joka elää ja kehittyy joka Jumalan päivä ja jonka taustalla ei ole tuttua yhteisöä, jonka pohjalta ennakoitavissa olevaa politiikkaa voisi arvella? Miksi Viinipuu?

Juuri siksi.

Viinipuu on vielä imeväisen iässä. Viime kesänä tunsin murto­osan niistä ihmisistä, joiden kanssa nyt seisomme samojen teesien takana. Puskaradion kokoama ryhmä on itseorganisoituva: mitä tahansa voi tapahtua, kunhan vain riittävän moni ryhmän jäsen antaa asialle äänensä. Juristille kaaos, anarkistille paratiisi. Jatkuva diskuteeraaminen sydäntä lähellä olevista asioista on osoittautunut mitä tehokkaimmaksi tavaksi ystävystyä.

Selkeästi erottuvan hengellisen tai poliittisen taustayhteisön puute on tainnut johtaa Viinipuussa konkretian korostumiseen. Koska päätöksiä ei ole voinut tehdä vedoten perinneyhdistyksen traditioon tai aina olleisiin periaatteisiin, ei moisia abstraktioita ole voinut myöskään puida. Kun kenttä on monelle uusi, on voinut yhdessä vapaasti miettiä, miksi täällä olemme, mitä pyytäisimme jos mitä vain voisimme.

Työtä on tehty käytännön ehdotuksia pyörittelemällä. Kuten jokainen pykälänikkari tietää, käytännön ratkaisutilanteet selvittävät helpoiten, mitä mieltä todella ollaan – devil is in the detail, sanoisi joku. Abstraktilla tasolla voi olla yhtä mieltä kymmenestä kauniista ja yhdestätoista hyvästä, mutta vasta konkretia osoittaa, mihin laivaa halutaan todella ohjata. Tuloksia voi tarkastella Viinipuun ohjelmasta.

Tokihan ohjelma jotakin näkyä kuvaa. Jumalanpalveluksen alkamisajan vapauttaminen kertokoon kristityn vapaudesta, kansojen kirkon todeksieläminen nöyryydestä, kirkon ja julkisen vallan suhteen uudelleenmäärittely rohkeudesta, ehtoollisen avaaminen joka kristitylle maanläheisyydestä, kirkon ovien aukipito fyysiseksi tuodusta avoimuudesta, ahneuden teologian käsittely ajanmukaisuudesta, ja niin edelleen.

Paljosta hyvästä on hyvä valita. Minulle Viinipuun linjausten rakkain kohta on se, jossa kiistämme kenenkään voivan olla kirkossa asiakas. Mikä on sinun syysi tukea Viinipuuta?

Tiina Paloniitty
OTM, tohtorikoulutettava

Henri Järvinen: Onko meillä Jeesuksen pöytätavat?

Onko meillä Jeesuksen pöytätavat? Kohti vieraanvaraista ja kaikille yhteistä kirkkoa

Järvinen2 2Maailma ympärillämme on muuttunut. Viestit yhteiskunnasta eivät hengi hyvinvointia vaan vaatimuksia ja niukkuutta. Maailmassa jylläävät rahan ja kovuuden arvot. Ihmisiä jää jalkoihin, vaeltaa maasta toiseen etsimässä elämää ja sisäisessä maailmassa myllertää hyvät ja pahat aikomukset. Juuri nyt meitä kristittyjä kutsutaan erityisesti noudattamaan ”Jeesuksen pöytätapoja” – olemaan Jumalan vieraanvaraisuuden merkkinä maailmassa.

”Jeesus meni sapattina erään fariseusten johtomiehen kotiin aterialle, ja kaikki tarkkailivat, mitä hän tekisi. Jeesus pani merkille, että vieraat pyrkivät aterialla asettumaan parhaille paikoille. Niinpä hän esitti heille vertauksen: ”Kun sinut on kutsuttu pitoihin, älä asetu kunniapaikalle. Joku vieraista saattaa olla sinua arvokkaampi, ja isäntä, joka on teidät molemmat kutsunut, tulee sanomaan sinulle: ’Anna tämä paikka hänelle.’ Silloin joudut nolona siirtymään viimeiselle sijalle. Ei — kun sinut kutsutaan, valitse pöydässä kaikkein vaatimattomin paikka. Silloin isäntä tulee ja sanoo sinulle: ’Ystäväni, siirry tänne lähemmäksi’, ja sinä saat suuren kunnian kaikkien vieraiden nähden. Joka itsensä korottaa, se alennetaan, ja joka itsensä alentaa, se korotetaan.”

Sitten Jeesus sanoi talon isännälle: ’Kun järjestät päivälliset tai illalliset, älä kutsu ystäviäsi, älä veljiäsi, sukulaisiasi äläkä rikkaita naapureita. Hehän saattavat vuorostaan kutsua sinut, ja näin sinä saat kaikesta palkan. Ei — kun sinä järjestät pidot, kutsu köyhiä ja raajarikkoja, rampoja ja sokeita. Autuas olet, kun aika tulee, sillä he eivät pysty palkitsemaan sinua. Sinä saat palkkasi silloin, kun vanhurskaat herätetään kuolleista.’” (Luukas 14: 1, 7-14)

Ei ole helppoa olla avoin ja ennakkoluuloton. Emme kovinkaan usein luo suhteita sellaisiin ihmisiin, varsinkaan niihin ihmisryhmiin joihin meitä on opetettu suhtautumaan ennakkoluuloisesti. Paljon useammin luomme rajoja ja raja-aitoja: taloudellisin tai sosiaalisin perustein, poliittisista näkemyksistä sekä usein etnisistä tai katsomuksellisista syistä. Aitoja ja muureja nousee siellä missä sukupuoli, fyysiset tai psyykkiset kyvyt, koulutustausta ja uskonnot pääsevät määrittelemään ihmisiä. Me sulkeudumme omiin oloihimme ja lillumme ennakkoluuloissamme, kiukkupuuskissamme, haavoissamme, huonoissa kokemuksissamme ja muistoissamme. Sen sijaan että loisimme ihmisten välille ystävyyttä ja yhteyttä, edistämme vieraantumista ja vetäydymme kuoreemme.

Kirkko ja seurakunnat eivät ole immuuneja raja-aitojen rakentamiselle. Kauniisti sanottuna murramme leipää sosioekonomisissa monokulttuureissa eli vain omanlaisen ja oman porukan kesken, jossa kaikilla on sama ihonväri ja palkkaluokka. Kirkon sanoma on joskus jopa valjastettu omien poliittisten tai ideologisten ajatusten levittämiseen. Evankeliumin näkökulmasta se voi olla hyvinkin ristiriitaista toimintaa jos sitä vertaa vaikkapa Jeesukseen joka mielellään istui samassa pöydässä kaikenlaisten ihmisten kanssa.

Meidän pitää todella edistää sellaista kirkkoa joka ei heijastelisi eripuraista, luokittelevaa ja syrjivää yhteiskuntaa vaan todistaisi Jumalasta, jonka lupaukset ylittävät kaiken meitä jakavan ja tuo toivon tähän maailmaan. Tällaista kirkkoa olemme luomassa Viinipuu –ehdokaslistan kautta ja äänestämällä meitä voit olla osa tuota muutosta.

Meidän tulee vahvistaa kristillistä kutsumusta vieraanvaraisuudesta. Maailmassa jota hallitsee terrori, sota, väkivalta ja viha, ei ole mikään ihme että turvallisuudesta tulee vieraanvaraisuuttakin merkittävämpi asia. Ympäristömme haastaa vieraanvaraisuuden ja anteliaisuuden hyveet, joiden avulla näemme köyhät, kodittomat, nälkäiset, pakolaiset ja vangit – kaikenlaiset avuntarvitsijat uhkina sen sijaan että olisivat Kristuksen läsnäolona keskellämme. Juuri tämän pelon kulttuurin keskellä meidän tulee vahvistaa vieraanvaraisuutta osana Kristillistä kustumustamme, koska juuri sen kantta luomme vastustamattomimman todistuksen siitä millainen Jumala on, millaisia meitä kutsutaan olemaan ja millaiseksi maailma voi Jumalan avulla tulla.

Meidän tulee suunnata rukouksemme kiittämään Jumalan vieraanvaraisuudesta. Jumalanpalveluksessa me kuulemme Jumalasta joka on köyhien puolustaja, leskien ja orpojen auttaja, pakolainen ja maailman kaikkien haavoitettujen suojelija. Jumalan perheateria, ehtoollinen, yhdistää meidät kaikki raamatullisten tapahtumien keskelle – meidät ruokitaan, meidät toivotetaan tervetulleeksi, meille tarjotaan suojaa ja pidetään huolta. Myös ne kertovat meille kuka Jumala on ja mihin meitä kutsutaan. Meitä muistutetaan siitä, että kaikki mitä omistamme on lahjaa ja sen pitäisi tehdä meidät kiitollisiksi ja alttiiksi jakamaan. Jumalan luomakunnassa me emme ole omistajia vaan haltijoita ja huolehtijoita, sillä mitä meille on annettu, tulisi tehdä hyvää toisille ja koko maailmalle.

Meidän tulee tulla hyvää tekeviksi ihmisiksi ja yhteisöiksi. Tuomas Akvinolainen kirjoitti: ystävyys Jumalan kanssa tarkoittaa sitä että Jumalan rakkaus tulee todelliseksi elämässä. Rakkaus ja ystävyys muuttavat ihmisen elämää. Aito rakkaus ei ole ystävyyttä lähipiirin kesken vaan ennakkoluulotonta yhteyttä yli inhimillisten rajojen. Vain ylittämällä rajoja ja istumalla samassa pöydässä kaikenlaisten ihmisten kanssa voimme todella tehdä hyvää tässä maailmassa.

Pastori Henri Järvinen
Yliopistopappi Helsingin seurakuntayhtymässä & Vantaan seurakuntien yhteisen seurakuntatyön johtokunnan jäsen.

Kirjoitus perustuu Helsingin ja Espoon hiippakuntien Kansainvälisen työn seminaarissa pidettyyn raamattumeditaatioon.

Mikko Saari: Hyvä kiertää mediassa

Saari

Tulipa kylässä käydessä tartuttua olohuoneen pöydällä olleeseen Seura-lehteen. Seura on sellainen mukava peruslehti, hyvin ja ”jokaiselle jotain” -periaatteella toimitettu perinteinen aviisi. Aika harmiton, muttei kuitenkaan ihan hampaaton.

Ei ollut yllätys, että joulunajan tuplanumerossa tuotaisiin esiin kirkollisia teemoja. Hieman kuitenkin yllätyin, myönteisesti, lehden linjauksista. Pelin avasi pääkirjoitus, jossa päätoimittaja Tarja Hurme avasi henkilökohtaista kirkollisnäkökulmaansa sekä antoi kovin hyvää palautetta Espoon seurakuntien kotiin lähetetystä joululahjasta jäsenilleen. Lahjaksi annetun joulukalenterin luukkujen takaa ei löytynyt kuvia tai suklaata, vaan ajatuksia, jotka Hurmeen mukaan ovat tuntuneet harvinaisen sattuvilta näihin hankaliin aikoihin. Kuten ”Moittia vai kiittää? Tänäänkin voin valita.”

Lehden sisäsivuilta taas löytyi kahden aukeaman juttu, jossa puntaroidaan Jeesuksen omia perhesuhteita. Toimittaja Milla Ollikainen ei tyytynyt referoimaan evankeliumien minisukuluetteloita, vaan otti yhteyttä Åbo Akademin dosentti Tom Holméniin ja Helsingin yliopiston teologian professori Antti Marjaseen. Ollikaisen jutussa puidaan sangen kiinnostavasti Jeesuksen historiallisuutta ja tuodaan esille eri lähteiden tarinoita. En itsekään tiennyt, että juutalaisten Talmudissa Jeesusta väitetään roomalaisen sotilaan Panteran aviottomaksi lapseksi. Holmén tosin kuittaa tarinan provona. Tämänkö stoorin mukaan legendaarinen metalliorkesteri Pantera sai nimensä?

Ajan teemaan sopivasti, lehdestä löytyy vielä koskettava juttu laulaja Petri Laaksosen surutöistä sekä aika geneerinen ladelma Katri Helenan joululaatikkoruljanssista.

Printtimedian kuolemaa huudellaan aika puskista ja nurkkien takaa, välillä suoraan päin pläsiäkin, mutta on selvää että katoamaan ne eivät tule. Kauas on tultu minunkin yhtenäiskulttuurin ajan lapsuudenkodistani, jonka medioita olivat Hesari, Suomen Kuvalehti, mainittu Seura ja yhdeksän tv-uutiset Heikki Kahilan lukemana. Ja Kirkko & Kaupunki, tietenkin, perusluterilaisessa perheessämme. Mutta niin vaan lehtiin tartutaan kaikkialla hanakasti, edelleen. Ja mistä tiedämme tulevaisuuden suuntaukset? Esimerkiksi musiikin digitalisoituminen on syönyt levynmyyntiä, mutta nykyinen vinyylibuumi kertoo myös omaa kieltään.

Eräs median (kuin myös kristillisen uskon) rooli on yllättää. Tulla esiin odottamattomissa paikoissa, saaden aikaan tuoreita ajatuksia. Itse otin Seuran käteeni hieman hajamielisesti, ehkäpä jopa sijaistoimintona, aterian jälkeisen levähdystauon aikana. Luin raporttia Espoon seurakuntien tiedotuksen hyvintehdystä joulutervehdyksestä. Se vaikutti suurilevikkisen, valtakunnallisen aikakausilehden päätoimittajaan. Se lehti taas vaikutti minuun, nyt sinä luet tätä. Taisit hieman kiinnostua tuosta Jeesus-artikkelista? (Sori, se ei ole verkossa) Näin se paljonpuhuttu hyvä kiertää.

Ikuinen peitsenkääntö tulee olemaan siitä, miten kirkollisverovarat käytetään. Siihen eräs näkökulma: sellaista hyvää viikoittaisviestintää, joka tavoittaa ainakin jokaisen ”firman” jäsenen fyysisesti sekä verkossa vapaasti kenet tahansa, sellaista pitää tukea ja ylläpitää, antaa siihen resurssi- ja kehitysvaroja riittävässä määrin. Ja edelleen annan täyskympin Espoon srk-tiedotustiimille kuningasideasta ja sen toteutuksesta. Seurakuntalaiset ovat tavoittamista varten.

On erinomainen asia, että pääkaupunkiseudun kirkollinen verkkomedia on terävöitynyt valomerkki.fi -osoitteen alle, mutta sen ohella tarvitaan edelleen kotiin kolahtavaa ja kahviloista, kauppakeskuksista ja olohuoneiden sohvapöydiltä löytyvää kirkollista printtimediaa. Kauppakeskuksista, niin. Vantaalla ainakin Koivukylän kauppakeskuksesta löytyy teline Vantaan Laurille. Saakohan Kirkko & Kaupunkia Helsingistä mistään julkisesta telineestä?

Mikko Saari
Nuorisotyönohjaaja, Töölön seurakunta

12443553_10153391113289001_367071757_o.jpgSamaiselta visiitiltä sain lukemista mukaan. Valtaoja pitää aikanaan palauttaa, Lemmy-clippi levyn väliin, Seura aikanaan kierrätykseen.

NP: The Cure: Disintegration
NR: Esko Valtaoja: Kotona maailmankaikkeudessa

Espoon seurakuntien joulukalenterin hyvät ajatukset ovat edelleen katsottavissa täältä:
https://meltwater.fi/joulukalenteri/espoonseurakunnat/