Helsingin hiippakuntavaltuusto päätyi eilen viemään kirkolliskokoukseen aloitteen avioliittoon vihkimisen ehtojen muuttamisesta. Aloitteen mukaan kirkollisesti tulisi vihkiä myös sellaiset parit, joista vain toinen on luterilaisen kirkon jäsen. Tällä hetkellä jäsenyys ja rippikoulun käyminen vaaditaan molemmilta osapuolilta. (Vaihtoehtoisesti toinen puolisoista voi kuulua johonkin toiseen kristilliseen kirkkokuntaan.)

Viinipuun edustajat näkivät aloitteen hengen oikeana; se on yksi askel kohti sitä, että avioliiton siunaamista ja vihkimistä kohdeltaisiin vähitellen toimituksina samoin ehdoin. Viinipuu haluaa kuitenkin samalla pitää keskustelussa esillä kysymystä siitä, mikä oikeastaan on avioliittoon vihkimisen ja avioliiton siunaamisen teologinen, hengellinen ja yhteisöllinen ero – ja kuinka kestävät perusteet on sillä, että niiden ehdot ovat erilaiset?

Kyseessähän on kaksi toisiinsa verrannollista jumalanpalvelusta. Vihkimisessä pappi toimii rukouksen ja siunaamisen lisäksi virkamiesroolissa, jotta avioliitto voidaan avioliittolainsäädännön mukaisesti solmia. Tämä viimeksi mainittu on siis toimitusten ero – ja se ”lisäarvo”, joka kirkon jäsenille suodaan. Myös kirkolliskokoukseen edennyt aloite ylläpitää tätä ristiriitaa, jonka valossa siunaaminen on edelleen B-vaihtoehto – vaikka juuri siinä on itse asiassa kyse kirkon omaleimaisesta annista pariskunnalle. Miksi siunaus – eli kirkkomme todellinen aarre – suodaan ihan kaikille pareille, mutta vihkimiselle asetetaan tiukemmat ehdot?

2020-luvun perheissä, yhteisöissä, moninaisessa elämässä, globaalissa maailmassa tällaisen epäloogisen rakenteen voisi perustellusti purkaa. Elämmehän missionäärisessä todellisuudessa, jossa meitä rohkaistaan kutsumaan, palvelemaan ja etsimään aina lisää ihmisiä yhteyteemme. Olisiko siis jo aika sille, että vihkimisen ja siunaamisen ehdot – mitä ikinä ne olisivatkaan – olisivat samat? Tällöin kaikki parit voisivat valita niiden väliltä.

Tulevaisuutta ei ole se, että ihmisiä pyritään pitämään kirkon jäseninä rippikoulun tai avioliittoon vihkimisen vuoksi. Sen sijaan tulevaisuutta on siunaamisen kunniatehtävä, rukous, kohtaamisen mahdollisuus ja avoimuus. Uskomme, että tämä toisi monia kirkkoon; erityisesti heitä, jotka elävät kirkon liepeillä, mutteivät ole jäseniä. Heitä, joille Jumalan siunaus – ja sen yhteydessä toimitettava vihkiminen – olisi tärkeä. Niitä maahanmuuttajia, joiden yhteisöillä ei ole vihkoikeutta. Ja niin edelleen.

Niin kauan, kuin kirkolla on vihkioikeuden kaltainen merkittävä yhteiskunnallisen toimijuuden mahdollisuus, sitä tulee käyttää viisaasti ja oikeudenmukaisesti. Ja eritoten loogisesti. Yksi vaihtoehtoinen tulevaisuuden malli on se, että vihkiminen hoidettaisiin aina, yhdenvertaisesti, maistraatissa, ja kirkollinen siunaus olisi tarjolla kaikille sitä haluaville. Tässä voisimme ottaa oppia kumppanikirkoiltamme ympäri maailmaa: kirkon tehtävä on nimenomaan siunata.

Mutta niin kauan, kuin kirkollamme on vihkimistehtävä ja -mahdollisuus, tulee siitä tehdä yhdenvertainen siunaamisen kanssa. Yhä edelleen seurakuntalaisten parissa elää ajatus siitä, että vihkiminen on ”aitojen kirkkohäiden” tunnusmerkki. Tämänkin vuoksi meitä kutsutaan mahdollistamaan se kaikille pareille. Näin toimii käytännössä esimerkiksi anglikaaninen kirkko Suomessa. Siinä olisi meillekin selkeä ekumeenisen kumppanimme esimerkki.

Viinipuulle tärkeää tässäkin keskustelussa on avata itsestään selvinä pidettyjä hallinnollisia rakenteita, jotka voivat kuin huomaamatta asettaa hengelliset ja teologiset perusteet toissijaisiksi. Toivomme, että hiippakuntavaltuuston aloitteen käynnistämä keskustelu avaa kansankirkollisten jäänteiden tulkintoja ja mahdollistaa askeleen kohti avoimuutta.

Viinipuun hiippakuntavaltuustoedustajat Helsingissä,

Marjaana Toiviainen ja Anne Heikkinen (joka toimii valtuuston varapuheenjohtajana)