Joulu joutui

Niin mihin se joutui?

Eristyksiin. Olen irti rakkaimmista, irti itsestänikin. Tänä vuonna on vaikea eläytyä vekkulimaisiin joululauluihin. 

Kaaosta kaikkialla. Ihmiset juoksevat satakiloisten matkalaukkujen kera virus kannoillaan ympäri Euroopan kenttiä lennoille, jotka eivät lähde, eivät ainakaan Lontooseen tai sieltä pois. Kauppakeskusten turvavälit ovat maskinohuita, kun legoja myydään 50 prosentin alennuksella. Mutta onko vähän outoa, että kauppiaat avaavat alehanat juuri pahimpien virusuutisten aikaan? 

On aika nyrjähtänyt sijoiltaan, sanoisi kauhukirjailija Shakespeare. Tätä kaikkea ei voi ymmärtää aivoilla, ei sydämellä, eikä edes selittää. Näyttäisi kuin itse Aleksis Kiveä koetellut pelsepuupi olisi päässyt irti keskuuteemme tai Pandoran lipasta ei olisi ainoastaan raotettu vaan avattu kokonaan kerralla. Uutisten rikosgalleria on vuodenaikaa pimeämpi.

Tiedän mitä on synti, mutta yhteiskunnassamme sana ei ole enää käytössä vaikka kova on ihmiskunnan rangaistus seitsemästä synnistään, joista suurin on ahneus. En osaa nähdä tilanteeseen kuin yhden ratkaisun. Rokotukset. Niissä on armo. 

Otamme toisiamme käsistä kiinni ja laulamme piirissä uskoen syvällä sydämissämme: We Shall Overcome. Tamppaamme koko ajan piiriä yhä tiiviimmäksi siten kuin olen nähnyt Grönlannin myskihärkien tekevän niiden torjuessa vaaraa. Kun olemme yksi iso voimakasa, päästämme voitonhuudon.   

Historia mittaa ja tietää meitä enemmän, myös jääkausien vaihtelut.  Juuri nyt itseäni säestäen laulan joulun puhuttelevinta hybridivirttä, alkujaan keskiaikaisten pyhiinvaeltajien hymniä Toivioretkellä. Se on surun ja vaistonvaraisen pelastussanoman vaikuttava yhdistelmä, jossa arkaaisesti miespolvet vaipuvat unholaan. 

Toivo on siinä, että me laulamme heistä ja heille, ketjutamme elämää. Henki liikkuu ikuisesti vetten päällä. 

Teksti: Kirsikka Moring

Artikkelikuva: Clint Patterson sivustolla Unsplash