yhteisö

Rikastukaamme Hänen köyhyydestään

Kirkolliskokous aloitti kokousviikkonsa eilen Turussa. Viinipuun näkökulmasta keskeisiä keskusteluaiheita on paljon, esimerkiksi hallintorakenteen ratkaisut, nelivuotiskertomus sekä kirkkomme uusi strategia – ja toki talous- ja toimintasuunnitelmat.

Tänään keskustelua on käyty kansliapäällikön esittelemästä nelivuotiskertomuksesta, jossa tutkimustietoon nojaten kuvataan ja analysoidaan kirkkomme tilannetta, kehityssuuntia ja erityisesti toimintaympäristöä: millaisessa kontekstissa elämme, mitä ihmiset ympärillämme uskovat ja ajattelevat? Kertomuksessa on paljon laskevia käyriä, ja keskustelussa oli aika lailla uhkakuvia ja kriisitietoisuutta. Nämä ovat tietenkin myös Viinipuuta mietityttäviä asioita.

Yksi Viinipuun edustajista, Marjaana Toiviainen, tarkasteli asiaa puheenvuorossaan näin:

”Ystävät,

Tämän nelivuotiskertomuksen äärellä oloni on…huojentunut. Toiveikaskin. Alan nimittäin aavistella sitä, että meidän kirkkomme löytää identiteetin yhteisönä – instituution sijasta – vasta tyhjenemällä ja kutistumalla. Kun meillä on ollut yhtenäiskulttuurinen monopolirooli, valtaa ja rahaa, me emme oikein ole sitä löytäneet. Meidän on tavallaan pakko tuhoutua, jotta voimme tulla siksi, mitä olemme. Joskus aiemmin ajattelin, että kyllä, me voimme tulla aidommaksi myös hallitusti, pienin askelin, ennakoiden. Mutta ei me taideta osata – ei ihminen ehkä osaa. Pitää mennä ensin polvilleen.

Pian koittaa aika – ja se on jo nyt! –, jolloin luterilaisuus on yksi hengellinen vakaumus muiden joukossa Suomessa, ja silloin me saamme kirkastaa sekä löytää uudelleen oman olemuksemme. Kaikki eivät ole luterilaisia. Ja se ei ole vaarallista. Me olemme.

Voisiko olla niin, että samalla, kun meitä riisutaan, me myös laskemme irti työntekijäpainottuneesta, organisaatiokaaviokeskeisestä, valtaa janoavasta, katu-uskottavuutta neuroottisesti etsivästä, byrokraattisesta virastokulttuurista, hajuttomuudesta ja mauttomuudesta, näennäisneutraalista kasvottomuudesta ja asiakaspalveluajattelusta? Ja otamme vastaan jälkikansankirkollisen todellisuuden: yhteisöjen, kansanliikkeiden, marginaaleissa luuhaamisen ja toisen maailman äänen ajan? Näitä toivon merkkejä ja toimintatapoja on jo löydetty monissa seurakunnissa ja yhteisöissä – voisiko valiokunta nostaa noita uuden ajan merkkejä esille ja edistää niiden mallintamista, leviämistä?

Kuten sanottu, olen hyvin toiveikas – ja samalla tiedän, että meitä tulee ehkä kaikkia sattumaan. En halua kieltää kipeyttä ja vaikeutta. Mutta kasvu sattuu aina, ainakin vähäsen. Ja jos vainotut pienet kirkot uskaltavat ylistää ja elää, uskallamme mekin.

Itse en usko, että tarvitsemme lisää argumentaatiota, parempaa selittämistä, uusia sanoja…vaan pikemminkin olemista. Kokemista. Todeksi elämistä. Jos emme miettisikään, onko tämä jonkun mielestä merkittävää, vaan yrittäisimme hengittää merkityksistä; siitä, mikä on meille totta. Sellainen on kutsuvaa, tuoksuu mysteerille, kyseenalaistaa rationaalisen materialismin ja kapitalistisen individualismin. Auttaa oivaltamaan oleellisen. Sellainen koskettaa: eivät vain totuusväitteet, vaan totuudellisuus.

Kansankirkollisuuden ja herätyskristillisyyden dikotomiasta ollaan jo aika päivää sitten siirrytty paljon moninaisempaan spektriin, jossa keskeistä on merkityksellisyys: Jos kaikella, mitä olemme ja teemme, on syvämerkitys, silloin meitä ei jatkuvasti uhkaa joku kummallinen kriisi. Jos taas olemisemme on merkityksetöntä, niin millään muutoksilla tai tempuilla ei ole väliä. Ihminen etsii henkeä ja mielekkyyttä: löytyykö niitä luotamme? Ja kuinka se näkyy konkreettisesti elämässämme ja yhteisöissämme?

Lopuksi haluan vielä kysyä, että onko pienempi kirkko välttämättä huonompi kirkko? Eräässä keskustelussa joku kritisoi, että ”Miten jumalanpalvelus voi olla seurakunnan elämän keskus, kun siellä ei käy kuin muutama ihminen?!” Viisas ystäväni kysyi vastakysymyksen: ”Pitääkö keskuksen olla suuri?”

Se on hyvin kristologinen kysymys. Kysymys sinapinsiemenestä. Siitä, että uskallamme ”rikastua vain Hänen köyhyydestään” –  ja laskea irti.


PS. Kuvituksessa mukana poiminta nelivuotiskertomuksen lainaamasta tilastosta; kuvaaja kertoo suomalaisten luottamuksesta eri ”kansallisiin ja kansainvälisiin instituutioihin”. Kuinka kiinnostavaa, ja samalla kuvaavaa, onkaan, että ”kirkko” rinnastuu niissä tuollaisiin…noh, institutionaalisiin tahoihin. Rivien välistä lienee myös selvää, viitataanko ”kirkolla” mahdollisesti Kristuksen kirkkoon, johonkin tiettyyn kirkkokuntaan tai tunnustuskuntaan, vai yksittäiseen, kansallisesti ymmärrettyyn kirkkoon…

PPS. Luottamuksesta puhui ehkä tutkimusta henkevämmin arkkipiispa Tapio Luoma kirkolliskokouksen avajaispuheessaan. Tärkeä näköala itsetarkoituksellisen kauhistelun keskellä.

Teksti: Viinipuun kirkolliskokousedustaja Marjaana Toiviainen

Artikkelikuva: Photo by Diego, Unsplash

Tarvitaan yhteisiä näkyjä kirkon tulevaisuudesta

Vaalien alla Viinipuu-yhteisössä vahvistui halu toimia entistä tarmokkaammin tulevaisuuden kirkon rakentamiseksi. Ehkä se syntyi toiveikkuudesta: monet Viinipuun ehdokkaat puhuivat kirkon ongelmien sijaan sen mahdollisuuksista ja toivoivat, että kirkko uudistuu, ja että usko Jumalaan säilyy merkityksellisenä – myös ehdokkaalle itselleen.

Kun tajusin Viinipuun ehdokkaiden puhuvan tulevaisuuden kirkosta toiveikkaasti, virkistyin itsekin. Ajattelin, että tällaista puhetta ei ole tarpeeksi. Kirkolla on vaikeuksia ja niihin paneutuminen on totta kai vastuullista. Samaan aikaan on niinkin, että kriisitietoisuutta kirkossamme riittää. Laskevat käyrät ja kulttuuriset muutokset kyllä tunnetaan. Näitä jaksetaan kerrata monen monessa keskustelussa tai kokouksessa, joissa kaksi tai kolme kirkon työntekijää on koolla.

Sen sijaan visioita siitä, miten pitäisi olla, että olisi hyvin, ei keskusteluissa esiinny alkuunkaan niin paljon. Minä väitän: ongelma-analyysien rinnalle tarvitsemme enemmän yhteisiä näkyjä tulevaisuuden kirkosta – ja yhteistä keskustelua niistä. Silloin meillä on mitä tavoitella. Se antaa toivoa. Ja kun on toivoa, on tulevaisuuttakin.

Ajattelen, että kunnollinen, tulevaisuuteen katsova näky kirkosta on sellainen, jossa on ainakin kolme eri näkökulmaa. Minusta ne ovat yhtä tärkeitä, ja siksi ne pitäisi muistaa yhtä aikaa. Jos yhtä, mitä tahansa, laiminlyödään, ei voida onnistua muissakaan. Kaikki ovat kuitenkin monitahoisia – ehkä siksi niin usein ainakin joku niistä jää helposti sivuun.

Ensimmäinen näkökulmani on keskustelu kirkon rakenteesta ja hallinnosta. Nämä kysymykset korostuvat vaaleissa, sillä niissä valitaan juuri näissä asioissa valtaa käyttävät päätöksentekijät. Jotakuinkin samaa mieltä ollaan siitä, että taloudellista yhteisvastuuta on lisättävä.

Sen sijaan keinoista vallitsee suuri erimielisyys: luultavasti syy on se, että talousasioihin uudelleen järjestely merkitsee myös vallan uusjakoa. Missä päätetään rahasta, käytetään suurinta päätösvaltaa. Siksi tarvitsemme kiireesti yhteisen näyn siitä, miten kirkko järjestää taloudenpidon, seurakuntarakenteen ja yhteisen hallinnon lähivuosikymmeninä. Tätä tarvitaan jo siksi, että että kaikkialla Suomessa voi tulevaisuudessa toimia kirkkomme seurakunta.

Toisaalta tarvitaan selkeä näky kirkosta instituutiona ja sen suhteesta yhteiskuntaamme ja kulttuuriin, jossa elämme. On mietittävä uudelleen kaikki ne tavat, joilla kirkkomme on suhteessa julkiseen elämään ja niihin asioihin, joita ihmiset pitävät tärkeinä. Kirkkomme on tottunut tekemään päätöksensä esimerkiksi uskonnonopetuksesta, kirkollisten toimitusten yksityiskohdista, uskonnon asemasta kouluissa ja muista tämän kaltaisista asioista itse ja omista lähtökohdistaan.

Se, mitä nämä ratkaisut merkitsevät ihmisten arkitodellisuudessa, muovaa ihmisten käsitystä kirkosta enemmän kuin se, mitä kirkko on näillä päätöksillään ja viesteillään ajatellut tarkoittavansa. Tällaisista asioista syntyvät ihmisten mielikuvat kirkosta instituutiona. Tässä kirkkomme on vielä monessa suhteessa lapsenkengissä. Ymmärrämmekö esimerkiksi, millaisen viestin annamme, kun sanomme, että pappi ei sitten tule perheenne juhlaan ellei lastanne kasteta? Hahmotammeko, mitä tämä merkitsee kirkon mission kannalta?

Kolmas näkökulma onkin juuri kirkon missio. Kirkko on olemassa, koska Jumalalla on annettavaa. Siksi tarvitaan näkyjä seurakunnasta, hengellisistä yhteisöistä, rukouselämästä, ihmisen kokoisista kohtaamisista ihmisten välillä Jumalan kasvojen edessä.  Nimitän sitä hengellisen elämän “ruohonjuuritasoksi”. Ilman tätä näkökulmaa ei ole mitään muutakaan.

Vain ruohonjuuritasolla kasvaa uutta elämää. Sillä tavalla elää ja uudistuu myös kirkko: alhaalta ylöspäin. Aina. Tarvitsemme siis näkyjä siitä, millaisia yhteisöjä, toimintaa ja jumalanpalveluselämää tarvitaan tulevaisuudessa.

Viinipuun teeseistä hahmottuu jotakin kaikista näistä kolmesta näkökulmasta. Ehdotamme esimerkiksi, että talousalueet olisivat suuria, mutta seurakunnat mahdollisimman pieniä ja lähellä ihmistä (ensimmäinen näkökulma).

Ehdotamme, että emme enää toimisi kuin olisimme kulttuuria konstituioiva puolivaltiollinen kansankirkko, vaan suhtautuisimme toisiin kirkko- ja uskontokuntiin tasavertaisina ja avaisimme kaikille jäsenille mahdollisuuksia osallistua päätöksentekoon (toinen näkökulma). Toivomme, että hiljentyisimme ja rukoilisimme enemmän ja antaisimme tilaa jokaisen kutsumukselle toimia toisten hyväksi (kolmas näkökulma).

Kirkon uudistaminen edellyttää siis monitasoista ja monta tulokulmaa yhtä aikaa yhdistävää ajattelua. Viinipuulaisilla ei yksinään ole valmista ratkaisua kaikkeen – enkä usko olevan muillakaan kirkon vaaleihin osallistuneella ryhmittymällä. Viinipuussa on kuitenkin virinnyt tätä asiaa koskeva yhteinen toive: haluamme kutsua kaikkia etsimään yhdessä suuntia kirkon tulevaisuudelle.

Tätä etsintää ei kuitenkaan tehtäisi vain vaaleissa valituissa toimielimissä tai suljetuissa päätöksentekohuoneissa, vaan avoimesti kaikkien halukkaiden kesken. Eikä tarkoitus ole vain puhua: on rukoiltava yhdessä, toimittava yhdessä ja elättävä uskoa todeksi yhdessä. Niiden kautta Pyhä Henki muuttaa meitä ja yhteisöjämme.

Tähän emme pysty erillisinä, vain samanmielisten toisiaan kyräilevinä kerhoina. Emme kirkkona löydä yhteistä tietä tulevaisuuteen, ellemme ole valmiita löytämään hyvää toistemme näkemyksistä. Ehkä siksi kaikkein kipeimmin tarvitsisimme kyvyn nähdä, että Pyhä Henki toimii sielläkin, missä ollaan oman kirkkopoliittisen viiteryhmäni kanssa eri mieltä.

Iloitsen siitä, että Viinipuu-yhteisö haluaa rakentaa yhteisiä näkyjä kirkosta kaikkien kanssa. Miksi? Koska kirkko on yhteisö, kaikkien ja kaikenlaisten ihmisten yhteisö. Ja koska kirkolla on yhteinen tehtävä: antautua seuraamaan Jeesusta ja jakaa kaikille ihmisille Jumalan hyviä lahjoja.

Janne Keränen

Kirjoittaja on pastori ja ollut mukana perustamassa Viinipuu-yhteisöä. Hän toimi kirkolliskokous- ja hiippakuntavaltuustovaaleissa pappien Viinipuu-vaalilistan asiamiehenä.