Poikkeukselliset olot herättävät huolta, pelkoa ja väsymystä. Kuinka jaksaa kaiken uuden ja oudon edessä – päivä ja hetki kerrallaan? Viinipuun blogissa koronaviruspandemian aiheuttamaa poikkeuksellista arkea pohtii teologi Ella Luoma.

Viimeisen kahden viikon aikana olen onnistunut käymään sellaisen tunteiden kirjon lävitse, joka tekisi jonkun metodinäyttelijän kateelliseksi.

Olen vähätellyt tilanteen vakavuutta, keksinyt noin sata korona-aiheista vitsiä, tuntenut itseni voittamattomaksi, kieriskellyt ahdistuneena sängyssä, ollut vihainen, tuntenut kateutta niitä kohtaan, jotka saavat jäädä kotiin, kun itse pitää raahautua töihin, tuntenut voitonriemua, epävarmuutta, varmuutta ja miettinyt ihan koko ajan onko kotona tarpeeksi ruokaa, olenko pessyt tarpeeksi käsiä, mihin olen koskenut ja miten kaikki läheiset voivat.

Hartiat ovat jumissa, väsyttää ihan tolkuttomasti. Minä tahtoisin Isä jo kotiin, Isä minua väsyttää. Huomaan hyräileväni vanhaa hengellistä laulua ihan huomaamatta.

Luen sosiaalisesta mediasta jatkuvasti siitä, kuinka ihmiset rakentavat kotitoimistoja, painavat pitkää päivää toisten hyväksi, kehittelevät itselleen ja lapsilleen kehittäviä aktiviteetteja karanteenin ajaksi, ottavat kantaa ja spekuloivat tulevaa. Tämä kaikki kertoo ihmisten hämmästyttävästä kyvykkyydestä, luovuudesta ja yhteispelistä kriisitilanteessa.

Mutta kaiken tsemppaamisen keskellä on myös täysin hyväksyttyä sanoa, että voi Luoja, kun minua väsyttää. Olen aivan poikki. Ja koska olen väsynyt ja epävarma, olen myös kiukkuinen, turhautunut ja itkuinen.

Muistathan antaa tilaa myös niille, vaikeammille tunteille ja armoa itselle.

Poikkeustilanteessa ei ole pakko kehittää itseään, ei oppia uutta kieltä, siivota asuntoa, innovoida tai lukea kaikkia niitä kirjoja, jotka olisi pitänyt. Riittää että pysyy kotona, terveenä ja toimintakykyisenä. Se riittää, sinä riität.

Huomaamatta hyräilemäni kappale on Kirkossa, joka perustuu Mirjami Lähteenkorvan runoon (säv. Tapani Nuutinen). En ole lähtökohtaisesti pitänyt siitä.

Isä ja poika tulevat kirkkoon ja poika alkaa hetken päästä mankua: ”Minä tahtoisin isä jo kotiin, isä minua väsyttää”. Poika saa tahtonsa lävitse ja he lähtevät, kesken saarnan. Eivät edes ehtoollista jää nauttimaan. Millaista laiskaa hengellistä suorittamista, olen tuhahtanut armottomasti mielessäni.

Mutta nyt ymmärrän kuinka ytimessä tuo runo ja kappale ovat. Meidän Jumalamme ei ole menestyjien ja suorittajien Jumala, me usein sanomme, mutta uskommeko siihen kuitenkaan?

Uskallammeko sanoa ääneen, että meitä pelottaa ja väsyttää ja että me haluaisimme Jumalan pitävän meistä huolta kuin vanhempi?

Uskallammeko uuden ja pelottavan keskellä kutsua Jumalaa luokse, vai tuntuuko meistä, että se suosio pitäisi kuitenkin ansaita, sittenkin jotenkin? Uskallammeko olla heikkoja ja armon varassa? Uskallammeko sanoa, että meitä väsyttää?  

Minulla ei ole aavistustakaan mihin tämä kaikki vie ja mitä tulevaisuus tuo.

Mutta yhdestä asiasta olen varma: kun kerron Jumalalle olevani peloissani ja niin kovin väsynyt, Hän kuulee minut. Sen turvin on hyvä jatkaa, päivä kerrallaan.

Ella Luoma

Kirjoittaja on teologian maisteri ja vapaa kirjoittaja.

Artikkelikuva: George Inness – Sunrise, Wikimedia Commons