Vaalien alla Viinipuu-yhteisössä vahvistui halu toimia entistä tarmokkaammin tulevaisuuden kirkon rakentamiseksi. Ehkä se syntyi toiveikkuudesta: monet Viinipuun ehdokkaat puhuivat kirkon ongelmien sijaan sen mahdollisuuksista ja toivoivat, että kirkko uudistuu, ja että usko Jumalaan säilyy merkityksellisenä – myös ehdokkaalle itselleen.

Kun tajusin Viinipuun ehdokkaiden puhuvan tulevaisuuden kirkosta toiveikkaasti, virkistyin itsekin. Ajattelin, että tällaista puhetta ei ole tarpeeksi. Kirkolla on vaikeuksia ja niihin paneutuminen on totta kai vastuullista. Samaan aikaan on niinkin, että kriisitietoisuutta kirkossamme riittää. Laskevat käyrät ja kulttuuriset muutokset kyllä tunnetaan. Näitä jaksetaan kerrata monen monessa keskustelussa tai kokouksessa, joissa kaksi tai kolme kirkon työntekijää on koolla.

Sen sijaan visioita siitä, miten pitäisi olla, että olisi hyvin, ei keskusteluissa esiinny alkuunkaan niin paljon. Minä väitän: ongelma-analyysien rinnalle tarvitsemme enemmän yhteisiä näkyjä tulevaisuuden kirkosta – ja yhteistä keskustelua niistä. Silloin meillä on mitä tavoitella. Se antaa toivoa. Ja kun on toivoa, on tulevaisuuttakin.

Ajattelen, että kunnollinen, tulevaisuuteen katsova näky kirkosta on sellainen, jossa on ainakin kolme eri näkökulmaa. Minusta ne ovat yhtä tärkeitä, ja siksi ne pitäisi muistaa yhtä aikaa. Jos yhtä, mitä tahansa, laiminlyödään, ei voida onnistua muissakaan. Kaikki ovat kuitenkin monitahoisia – ehkä siksi niin usein ainakin joku niistä jää helposti sivuun.

Ensimmäinen näkökulmani on keskustelu kirkon rakenteesta ja hallinnosta. Nämä kysymykset korostuvat vaaleissa, sillä niissä valitaan juuri näissä asioissa valtaa käyttävät päätöksentekijät. Jotakuinkin samaa mieltä ollaan siitä, että taloudellista yhteisvastuuta on lisättävä.

Sen sijaan keinoista vallitsee suuri erimielisyys: luultavasti syy on se, että talousasioihin uudelleen järjestely merkitsee myös vallan uusjakoa. Missä päätetään rahasta, käytetään suurinta päätösvaltaa. Siksi tarvitsemme kiireesti yhteisen näyn siitä, miten kirkko järjestää taloudenpidon, seurakuntarakenteen ja yhteisen hallinnon lähivuosikymmeninä. Tätä tarvitaan jo siksi, että että kaikkialla Suomessa voi tulevaisuudessa toimia kirkkomme seurakunta.

Toisaalta tarvitaan selkeä näky kirkosta instituutiona ja sen suhteesta yhteiskuntaamme ja kulttuuriin, jossa elämme. On mietittävä uudelleen kaikki ne tavat, joilla kirkkomme on suhteessa julkiseen elämään ja niihin asioihin, joita ihmiset pitävät tärkeinä. Kirkkomme on tottunut tekemään päätöksensä esimerkiksi uskonnonopetuksesta, kirkollisten toimitusten yksityiskohdista, uskonnon asemasta kouluissa ja muista tämän kaltaisista asioista itse ja omista lähtökohdistaan.

Se, mitä nämä ratkaisut merkitsevät ihmisten arkitodellisuudessa, muovaa ihmisten käsitystä kirkosta enemmän kuin se, mitä kirkko on näillä päätöksillään ja viesteillään ajatellut tarkoittavansa. Tällaisista asioista syntyvät ihmisten mielikuvat kirkosta instituutiona. Tässä kirkkomme on vielä monessa suhteessa lapsenkengissä. Ymmärrämmekö esimerkiksi, millaisen viestin annamme, kun sanomme, että pappi ei sitten tule perheenne juhlaan ellei lastanne kasteta? Hahmotammeko, mitä tämä merkitsee kirkon mission kannalta?

Kolmas näkökulma onkin juuri kirkon missio. Kirkko on olemassa, koska Jumalalla on annettavaa. Siksi tarvitaan näkyjä seurakunnasta, hengellisistä yhteisöistä, rukouselämästä, ihmisen kokoisista kohtaamisista ihmisten välillä Jumalan kasvojen edessä.  Nimitän sitä hengellisen elämän “ruohonjuuritasoksi”. Ilman tätä näkökulmaa ei ole mitään muutakaan.

Vain ruohonjuuritasolla kasvaa uutta elämää. Sillä tavalla elää ja uudistuu myös kirkko: alhaalta ylöspäin. Aina. Tarvitsemme siis näkyjä siitä, millaisia yhteisöjä, toimintaa ja jumalanpalveluselämää tarvitaan tulevaisuudessa.

Viinipuun teeseistä hahmottuu jotakin kaikista näistä kolmesta näkökulmasta. Ehdotamme esimerkiksi, että talousalueet olisivat suuria, mutta seurakunnat mahdollisimman pieniä ja lähellä ihmistä (ensimmäinen näkökulma).

Ehdotamme, että emme enää toimisi kuin olisimme kulttuuria konstituioiva puolivaltiollinen kansankirkko, vaan suhtautuisimme toisiin kirkko- ja uskontokuntiin tasavertaisina ja avaisimme kaikille jäsenille mahdollisuuksia osallistua päätöksentekoon (toinen näkökulma). Toivomme, että hiljentyisimme ja rukoilisimme enemmän ja antaisimme tilaa jokaisen kutsumukselle toimia toisten hyväksi (kolmas näkökulma).

Kirkon uudistaminen edellyttää siis monitasoista ja monta tulokulmaa yhtä aikaa yhdistävää ajattelua. Viinipuulaisilla ei yksinään ole valmista ratkaisua kaikkeen – enkä usko olevan muillakaan kirkon vaaleihin osallistuneella ryhmittymällä. Viinipuussa on kuitenkin virinnyt tätä asiaa koskeva yhteinen toive: haluamme kutsua kaikkia etsimään yhdessä suuntia kirkon tulevaisuudelle.

Tätä etsintää ei kuitenkaan tehtäisi vain vaaleissa valituissa toimielimissä tai suljetuissa päätöksentekohuoneissa, vaan avoimesti kaikkien halukkaiden kesken. Eikä tarkoitus ole vain puhua: on rukoiltava yhdessä, toimittava yhdessä ja elättävä uskoa todeksi yhdessä. Niiden kautta Pyhä Henki muuttaa meitä ja yhteisöjämme.

Tähän emme pysty erillisinä, vain samanmielisten toisiaan kyräilevinä kerhoina. Emme kirkkona löydä yhteistä tietä tulevaisuuteen, ellemme ole valmiita löytämään hyvää toistemme näkemyksistä. Ehkä siksi kaikkein kipeimmin tarvitsisimme kyvyn nähdä, että Pyhä Henki toimii sielläkin, missä ollaan oman kirkkopoliittisen viiteryhmäni kanssa eri mieltä.

Iloitsen siitä, että Viinipuu-yhteisö haluaa rakentaa yhteisiä näkyjä kirkosta kaikkien kanssa. Miksi? Koska kirkko on yhteisö, kaikkien ja kaikenlaisten ihmisten yhteisö. Ja koska kirkolla on yhteinen tehtävä: antautua seuraamaan Jeesusta ja jakaa kaikille ihmisille Jumalan hyviä lahjoja.

Janne Keränen

Kirjoittaja on pastori ja ollut mukana perustamassa Viinipuu-yhteisöä. Hän toimi kirkolliskokous- ja hiippakuntavaltuustovaaleissa pappien Viinipuu-vaalilistan asiamiehenä.